16.4.2015

Tukimekanismeja ja tavoitekonflikteja Euroopan nykyisillä sähkömarkkinoilla - kommentti, 3. osa

Tämä on kolmas ja viimeinen osa blogikirjoituksieni sarjasta, jolla arvioin keskustelua herättänyttä Lappeenrannan teknillisen yliopiston professorien Viljaisen ja Kyläheikon tuoretta selvitystä "Tukimekanismeja ja tavoitekonflikteja Euroopan nykyisillä sähkömarkkinoilla". Otsikointi vastaa tuon tekstin otsikoita.

4 Tukijärjestelmät talousteorian valossa


Tämä osio perustuu lähinnä tukien talousteoreettiseen tarkasteluun, joka ei ole vahvinta osaamisaluettani. Haluan kuitenkin nostaa esiin, että selvityksessä todetaan selvästi tukien/haittaverojen olevan tarpeen esimerkiksi silloin, kun toimialalla esiintyy negatiivisia tai positiivisia ulkoisvaikutuksia.

Energiantuotannossa ilmastoa lämmittävät kasvihuonekaasupäästöt ovat juuri näitä negatiivisia ulkoisvaikutuksia. Niiden vähentämiseksi on aivan oikein käyttää haittaveron tapaista ratkaisua, kuten päästökauppaa, joka kannustaa vähentämään päästöjä. Samalla se tuottaa
yhteiskunnalle tuloja, joilla voidaan vähentää ja korvata saastuttamisen aiheuttamaa haittaa.

Toisaalta selvitys toteaa myös, että positiivisten ulkoisvaikutusten edistämiseksi voidaan käyttää tukia. Nämä tuet tulee kohdistaa määräaikaisesti esimerkiksi uutta teknologiaa edistävään toimintaan, ja niistä tulee luopua, kun niille ei ole enää tarvetta. Minä kannatan ehdottomasti tätä periaatetta, mutta huomautan kyllä, että päästöttömän energian kohdalla tarve ei ole vielä läheskään päättynyt. Vaarallisen voimakasta ilmastonmuutosta ei ole vielä läheskään torjuttu, vaan sen vastainen työ on vasta alussa, ja tarvitsemme varmuudella paljon teknologista kehitystä vähentääksemme päästöjä. 

Päästöttömän energian tukimalleja on kuitenkin ehdottomasti kehitettävä nykyisestä siten, että ne tukevat paremmin uuden teknologian kehittymistä. Esimerkiksi 35-vuotinen syöttötariffi ydinvoimalle ei todellakaan ole tällainen tukimalli, mutta samaa voi kyllä sanoa monen Euroopan maan 20 vuotta kestävistä aurinkovoiman tuista.

Erinomainen suositus löytyy myös selvityksen sivulta 29, joissa kehotetaan Eurooppaa kehittämään energian yhteismarkkinoita. Jos EU haluaa vähentää tehokkaasti päästöjä ja tuottaa sähköä kilpailukykyiseen hintaan, energiamarkkinoita ei pidä tarkastella itsekkään kansallisesta näkökulmasta. Jos EU:n jäsenvaltiot ryhtyvät kukin omapäisesti tukemaan suosikkienergiamuotojaan miettimättä lainkaan kokonaisuutta, kuluttaja kärsii varmasti maksajan roolissa. Se, mitä nämä suosikkienergiamuodot ovat, vaihtelee maittain.

5 Johtopäätökset ja uusiutuvan energiapolitiikan tavoitteet


Selvityksen lopussa määritellään vielä 4 tavoitetta, jotka ovat:

Tavoite 1: Kehitetään monipuolisempi analyysikehikko, jonka avulla eri sähköntuotantomuotojen kustannuksia ja hyötyjä vertaillaan keskenään.
Tavoite 2: Hiilidioksidipäästöjen vähentämisessä ensisijainen keino on päästökauppa.
Tavoite 3: Kannustetaan infrastruktuurin kehittämiseen ja poistetaan rakentamisen esteitä.
Tavoite 4: Markkinaehtoisille investoinneille annetaan mahdollisuus.

Kaikki mainitut tavoitteet ovat mielestäni erittäin kannatettavia, ja olen täysin vakuuttunut, että ainakaan Vihreät eivät asetu niitä vastustamaan.

Suomessahan tavoitteen 1 rooli on ymmärretty varsin hyvin alusta alkaen, sillä uusiutuvalle sähköntuotannolle ei ole annettu mitään erioikeuksia sähkömarkkinoilla toimimisen suhteen. Tämä tarkoittaa, että ne ovat vastuussa esimerkiksi tuotantonsa ennustevirheistä samassa määrin kuin muutkin tuottajat. Vastaava käytäntö tulisi saattaa pikimmiten voimaan muuallakin Euroopassa. Erityisesti Saksa on tässä ikävä poikkeus.

Päästökaupan roolin korostaminen on ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta selvästi tärkein tavoite, sillä päästökaton sisältävä päästökauppa ohjaa suoraan Euroopan päästökehitystä, kunhan katto asetetaan riittävän tiukaksi. Tässä kysymyksessä Suomella olisi paljon parannettavaa, sillä tällä hetkellä olemme Puolan kanssa samassa rintamassa estämässä päästökaupan kehittämistä.

Energiainfran kehittäminen ja markkinaehtoisten investointien mahdollistaminen ovat nekin tärkeitä tavoitteita. Suomessa on kansainvälisessä vertailussa erittäin hyvä maan sisäinen sähkönsiirtoverkko, sähkönsiirtokustannuksemme ovat edullisia ja kansainväliset verkkoyhteytemme ovat vahvoja. Niiden kehittämistä tulee ehdottomasti jatkaa. Siirtoverkon suurimmat ongelmat koko Euroopassa ovat tällä hetkellä Saksassa, jossa mittavat sähköverkkoinvestoinnit etenevät liian hitaasti. Maan keskeinen sijainti Euroopassa kasvattaa näiden ongelmien merkitystä sähkömarkkinoilla. Suomen ja muiden Pohjoismaiden tuleekin jatkaa painostusta, jotta Saksa investoi riittävästi sähköverkkoihinsa.

Tämän hetken sähköntuotantoinvestoinnit perustuvat kiistatta liian paljon tukiin. Emme voi korjata tilannetta kovin nopeasti, mutta Suomen tulee ehdottomasti vaikuttaa Euroopassa siten, että uusiutuvan energian kansallisia tukia yhtenäistetään ja vähennetään. Koko selvityksen suosittelema vahvempi päästökauppa on hyvä keino myös tähän, sillä se johtaa automaattisesti tukemattomien investointien lisääntymiseen ja toisaalta tekee useista nykyisistä tuista halvempia valtioille. Toisaalta ilman vaikuttavaa päästökauppaa päästöjen vähentyminen jää uusiutuvan energian tukemisen varaan, ja tämä selvitys osoittaa hyvin, että se ei ole kovin tehokasta, ja käy myös kalliiksi varsinkin alkuvaiheessa.

10.4.2015

Tukimekanismeja ja tavoitekonflikteja Euroopan nykyisillä sähkömarkkinoilla, kommentti, 2.osa

Tämä kirjoitus on tarkoitettu Lappeenrannan yliopiston professorien, Viljaisen ja Kyläheikon selvityksen Tukimekanismeja ja tavoitekonflikteja Euroopan nykyisillä sähkömarkkinoilla keskiosan eli luvun 3 kommentointiin. Tämän tekstin ensimmäinen alaotsikko vastaa alkuperäisen tekstin otsikointia, mutta olen sen lisäksi olen lisännyt pienempiä otsikoita ryhmitelläkseni aiheita.

Luvussa 3 ovat selvityksen selvästi heikoimmat osat, ja tämän vuoksi osa on pitkähkö. Selvitys antaa nimittäin aivan liian negatiivisen kuvan esimerkiksi Saksan päästökehityksestä, uusiutuvan sähkön tukien vaikutuksesta sähkön kuluttajahintoihin ja uusiutuvan sähkön tuotannon lisäämisen päästövaikutuksesta. Erityisen pahasti se epäonnistuu väittäessään maakaasulauhdesähkön olevan tehokas keino vähentää sähkön tuotannon päästöjä, sillä tämä on totta Yhdysvalloissa, mutta ei pidä paikkansa Pohjoismaissa.

Päästökauppa, uusiutuva energia ja Euroopan sähkömarkkinaintegraatio


Selvityksessä avataan erinomaisesti perustelut sille, miksi päästökauppa on lähtökohtaisesti hyvä ja taloudellisesti tehokas järjestelmä vähentämään haitallisia päästöjä. Se ohjaa tekemään päästövähennykset siellä, missä se on edullisinta, ja palkitsee innovatiivisia yrityksiä, kuten Viljainen ja Kyläheiko suoraan toteavat.

On aivan totta, että erilliset tavoitteet uusiutuvalle energialle ovat olleet päästökauppajärjestelmän kannalta haitallisia. On kuitenkin hyvä muistaa, että varsinainen tavoite on ilmastonmuutoksen hidastaminen, ei täydellisen päästökauppajärjestelmän luominen. Koska EU:n päästökauppa ei kata koko maailmaa, tarvitsemme myös selvityksenkin jo alussa suosittelemia tukijärjestelmiä uusien teknologioiden kehittämiseksi markkinoille, jos haluamme vähentää päästöjä myös muualla.

Uudet teknologiat eli käytännössä aikaisempaa halvemmat tavat tuottaa päästötöntä energiaa käyvät nimittäin kaupaksi myös alueen ulkopuolella, jossa päästökauppaa ja sen mukanaan tuomaa päästökattoa ei ole. Tässä tavoitteessa on onnistuttu erinomaisesti, kuten edellisen kirjoitukseni lopussa osoitin vanhentuneiden kustannusarvioiden avulla. Tuulivoiman kustannukset ovat Suomessa pudonneet ainakin 50 % vuoden 2007 arvioista, ja aurinkovoiman kustannukset Saksassa vähintäänkin 80 %. Aurinkovoima onkin huikeassa kasvussa maailmalla, ja tuulivoimankin kasvu on kohtalaisen vahvaa. On erittäin epätodennäköistä, että näin olisi käynyt ilman Euroopan panostuksia uusiutuvaan sähkön tuotantoon.

Päästökauppa vs. uusiutuvan energian tukeminen


Tämä ei tietenkään poista mihinkään sitä tosiasiaa, että Euroopan sisällä uusiutuvan sähkön tuotannon tukeminen on ainakin joissakin maissa noussut päästökauppaa määräävämmäksi ohjauskeinoksi. EU:n päästökaupassa hiilidioksiditonnin hinta oli vuonna 2014 noin 6 €/t.

Suomen päästökaupan alaiset päästöt ovat noin 30 miljoonaa tonnia vuodessa, eli niiden arvo on suunnilleen 180 miljoonaa euroa. Näistä päästöistä jaetaan kolmannella päästökauppakaudella teollisuudelle ilmaiseksi noin 20 miljoonaa tonnia, jotta kansainvälisillä markkinoilla toimiva teollisuus ei kärsisi päästökaupasta. Vastaavasti uusiutuvalle energialle maksettiin tukia noin 80 miljoonaa euroa, josta tuulivoiman osuus oli noin 50 miljoonaa euroa (Lähde: Energiavirasto).

Jos katsotaan siis pelkästään Suomen tilannetta, päästökauppa on järjestelmässä liikkuvan rahamäärän puolesta hallitseva ohjauskeino. Uusiutuvan energian tuet ovat kuitenkin kasvamassa noin 130-140 miljoonan euron tasoon vuosiksi 2015-16, ja sen jälkeen mahdollisesti jopa korkeammalle sähkön hinnasta riippuen. (Lähde: Energiaviraston tiedote, jonka lisäksi on huomioitava puuenergian tuet).

Esimerkiksi Saksassa tilanne on jo toinen. Maan päästökauppapäästöt olivat EU:n päästökauppatilastojen mukaan vuonna 2013 noin 480 miljoonaa tonnia, arvoltaan 2,9 miljardia euroa. Uusiutuvan sähköntuotannon tukimenot olivat jopa 16 miljardia euroa. Toisin sanottuna Saksassa uusiutuvien tuotantomuotojen tuet ohjavat tuotantoa paljon enemmän kuin päästökauppa.

Erityisesti Saksan osalta onkin syytä olla sitä mieltä, että maan nykyiset uusiutuvan sähkön tuotannon tuet ovat aivan liian suuria suhteessa päästökaupan ohjausvaikutukseen. Nykyisellään maan toiminta ei ohjaa investointeja tehokkaimpiin päästövähennyskeinoihin, vaan yksinkertaisesti niihin tuotantotapoihin, joita maassa on päätetty suosia. Tämän Viljainen ja Kyläheikokin epäsuorasti toteavat. Toisaalta Saksa on sentään huomannut ongelman, ja kannattaa nopeaa päästökaupan vahvistamista, toisin kuin Suomi.

Saksan päästökehitys


Sivun 18 loppupuolella väitetään kuitenkin varsin merkillisesti, että Saksan sähkön tuotannon päästöt olisivat lisääntyneet vuodesta 2009 lähtien, sillä toteamus kuvaa todellisuutta erittäin huonosti. Vuoden 2009 päästöthän jäivät poikkeuksellisen alhaisiksi teollisen toiminnan vähennyttyä finanssikriisin vuoksi, joten tuon vuoden tiedot eivät ole järkevä vertailukohta. Pitkä trendi Saksan sähkösektorin päästöissä on alaspäin kuvan 1 mukaisesti.Tämän Viljainen ja Kyläheikokin olisivat voineet mainita.

Kuva 1. Saksan sähköntuotannon CO2-päästöt 1990-2014. Lähteenä Agoran raportti.

Sähköenergia on nykyisin tuottajien kannalta liian halpaa


Sivun 19 kuvaus uusiutuvan tuotannon tukien vaikutuksista sähkömarkkinoihin on aivan todellinen. Sähkön markkinahinnat ovat nykyisellään Saksassa, Pohjoismaissa ja monin paikoin muuallakin Euroopassa aivan liian matalat tuotannon kokonaiskustannuksiin tai uusinvestointien kustannuksiin nähden. Kuluttajahinnat voivat tietysti erota markkinahinnoista paljonkin, kuten Saksassa, mutta tämä ei lohduta markkinahintojen varassa elävää ei-tuettua sähkön tuottajaa lainkaan.

Muun muassa Fortum (s.10) on todennut tämän jo ääneen, ja tilanne näkyy karulla tavalla myös sähkön finanssimarkkinoilla. Kuvan 2 mukaisesti pohjoismaiset ja saksalaiset pitkän ajan sähköjohdannaiset ovat nykyisellään yli 10 vuoden pohjalukemissa. Sama kehitys näkyy tietenkin myös sähkön spot-hinnoissa, jotka ovat nykyään historiaan nähden erittäin alhaisia sekä kesällä että talvella. Suomen hinnat ovat toki väliaikaisesti hieman Ruotsia ja Norjaa korkeammat, mutta kyseessä on ohimenevä ilmiö.


Kuva 2. Sähkön 2. lähimpien vuosituotteiden kehitys Pohjoismaiden ja Saksan sähköpörsseissä. Vuonna 2015 käyrä seuraa siis vuosituotetta 2017, vuonna 2014 vuoden 2016 tuotetta ja niin edelleen. Toisiksi lähimmän vuosituotteen käyttö pitkän ajan vertailussa on perusteltua, sillä sää vaikuttaa merkittävästi lähimmän vuosituotteen käyttäytymiseen.
Lähteet: Nasdaq OMX Commodities ja EEX.

Toisin sanottuna, jos kuluttajat haluavat jatkossa markkinaehtoisia sähköntuotantoinvestointeja tuettujen investointien sijaan, sähköenergiasta on maksettava nykyistä enemmän. Nykyiset hinnat ovat nimittäin Euroopassa keinotekoisen alhaisia ja uusiutuvan sähköntuotannon runsaat tuet näkyvät niissä selvästi. Siksi onkin huolestuttavaa ja jopa käsittämätöntä, että näin vaalien alla monet väittävät sähköenergian olevan liian kallista. Faktat eivät kerta kaikkiaan tue tätä, ja tämä näkyy karusti myös  suurten eurooppalaisten sähkön tuottajien luottoluokitusten syöksynä Poserin raportissa (s.40), johon Viljainen ja Kyläheikokin viittaavat.

Tukien vaikutukset kuluttajasähkön hintaan


Sivun 18 lopulla käsitellyt vaikutukset sähkön pienkäyttäjille ovat kiistatta olleet suuret esimerkiksi Saksassa ja Espanjassa. Maat ovat kuitenkin melkoisia ääriesimerkkejä, mitä selvityksessä ei tuotu lainkaan esiin. Saksassa uusiutuvan tuotannon tuet ovat kaikista suurimmat, ja lisäksi maan hallitus on päättänyt kohdistaa niiden kustannukset lähes täysin sähkön pienkuluttajille. Siksi maan pienet sähkönkäyttäjät maksavat nykyisellään jopa 60 €/MWh (6 c/kWh) uusiutuvan energian tukimaksua (Poser, s.28).

Käytännössä tämä tarkoittaa, että esimerkiksi pienituloiset kerrostaloasukkaat tukevat hyvin toimeentulevien omakotiasukkaiden katoilleen asentamia aurinkopaneeleita. Järjestelmä on tulonjakovaikutukseltaan voimakkaasti regressiivinen (= ottaa köyhiltä, antaa rikkaille), ja minun on hyvin vaikea ymmärtää, miksi Saksa on halunnut toteuttaa uudistuksensa rahoituksen juuri näin.

Toisenlaisiakin esimerkkejä tukijärjestelmistä kuitenkin on, mutta niitä ei selvityksessä mainita. Esimerkiksi Ruotsin ja Norjan yhteisessä elcert-järjestelmässä on rakennettu jo lähes 10 TWh uutta tuettua uusiutuvaa sähköntuotantoa (2014 tilanne). Sen kustannus kuluttajille on ollut noin 0,027 SEK/kWh (0,3 c/kWh) eli 2-3 % sähkön kokonaishinnasta. Suomessa uusiutuvan sähkön tukia maksettiin jo edellä mainittu 80 miljoonaa euroa vuonna 2014. Tämä rahoitetaan verorahoilla, joten sen hintavaikutus ei ole suoraan määriteltävissä, mutta Suomen koko sähkönkulutukselle kohdistettuna tuen aiheuttama lisäkustannus oli 1 €/MWh eli 0,1 c/kWh. Tämä on alle prosentin pienkuluttajan sähkön hinnasta, mitä en pidä kohtuuttomana.

Varavoiman tarvetta liioitellaan

 

Kuten jo kommenttini ensimmäisessä osassa todettiin, marginaalikustannuksiltaan edullinen uusi sähköntuotanto, esimerkiksi aurinko- tai tuulivoima syrjäyttää sähkömarkkinoilla marginaalikustannuksiltaan kalliimpia sähköntuotantomuotoja. Muita energiamuotoja tarvitaan kuitenkin järjestelmän tueksi silloin, kun nuo tuotantomuodot eivät tuota.

On kuitenkin kohtuutonta liioittelua sanoa, että uusiutuvan tuotannon tukeminen johtaisi "kaksinkertaiseen sähköjärjestelmään", varsinkaan meillä Pohjoismaissa. Pohjoismaisen hyvin säädettävän vesivoiman suuri määrä nimittäin mahdollistaa varsin suuren vaihtelevan tuotannon lisäämisen sähköjärjestelmäämme ilman suurempia ongelmia. Yhtenä osoituksena tästä on Ruotsin ja Tanskan tuulivoiman rakentaminen.

Molempiin maihin on melko ripeästi rakennettu yli 10 TWh tuulivoimaa, mutta kummassakaan maassa ei kuitenkaan ole rakennettu ainuttakaan uutta fossiilista voimalaa säätämään niiden tuotantoa, vaan pikemminkin melkoinen määrä vanhoja voimaloita on suljettu. Tuon tuulivoiman säätö tehdään tietenkin enimmäkseen vesivoimalla.

Holttisen väitöskirja osoitti jo 2004, että 10-20 % osuus tuulivoimaa pohjoismaisilla markkinoilla ei kasvata merkittävästi varavoimakustannuksia. Tuon 10 % osuuden saavuttaminenkin vienee vielä muutaman vuoden, eivätkä Pohjoismaiden nykyiset tukijärjestelmät ole läheskään niin suuria, että sen osuus nousisi 20 prosenttiin. Osuuden nouseminen tuon yläpuolelle nostaisi todennäköisesti kustannuksia jonkin verran, mutta päästöjen lisääntymiseen sekään ei johda. Tämän ovat osoittaneet esimerkiksi Holttinen et al. ja Gutierrez-Martin et al..

Fossiilisia polttoaineita käyttävien voimaloiden vähentyminen näkyy mainiosti tanskalaisissa tilastoissa. Sekä kivihiilen käyttö (s. 21) että maan sähköntuotannon hiilidioksidipäästöt (s. 38-39) ovat laskeneet erittäin paljon viimeisen 20 vuoden aikana, kun maa on lisännyt voimakkaasti etenkin tuulivoimaa, mutta myös biomassan käyttöä yhteistuotannossa. Uusia yhteistuotantovoimaloita maassa on kyllä rakennettu tällä vuosisadalla, mutta niiden rakentamisen syy ei ole säätövoiman tuottamisessa, vaan lähinnä vanhojen laitosten korvaamisessa. Vain sähköä tuottavien voimalaitosten tuotantokapasiteetti maassa on selvästi laskenut (s.14), ja nämä laitokset käyttivät polttoaineenaan kivihiiltä.

Tukia käyttäneiden Euroopan maiden energiasektorien päästöt ovat laskeneet


En oikein ymmärrä selvityksen mainintaa siitä, että päästöt olisivat jopa saattaneet kasvaa teknologiatukien vuoksi. Kuten edellä osoitin, esimerkiksi Tanskan päästöt ovat selvästi laskeneet sinä aikana, kun maa on panostanut uusiutuvan energian kehittämiseen.

Saksassa tämän vuosisadan päästöjen lasku on pienempi, mutta tämäkin liittyy enemmän maan äkilliseen (ja mielestäni harkitsemattomaan) päätökseen sulkea osa ydinvoimaloista pika-aikataululla kuin uusiutuvan sähkön tuotannon tukemiseen. Tuon päätöksen vuoksi Saksan energiasektorin päästövähennykset eivät ole kovin suuria aivan viime vuosilta.

Muissa Euroopan maissa, joissa  tuuli- tai aurinkovoimaa on kehitetty vahvasti tukien avulla, päästövähennystulokset ovatkin Saksaa parempia. Tällaisia maita ovat esimerkiksi Espanja (tuuli, aurinko), Italia (tuuli, aurinko), sekä Ranska, Iso-Britannia ja Portugal (tuuli). Viimeisen 10 vuoden aikana energiasektorin päästöt ovat laskeneet selvästi kaikissa näissä maissa. Jos todella olisi niin, että uusiutuvan energian tukeminen kasvattaa absoluuttisesti päästöjä, niin kai nyt edes yhdessä näistä maista tuon kasvun voisi jotenkin havaita myös tilastoissa.

Tilastojen perusteella ei myöskään näytä siltä, että Euroopan maat, jossa uusiutuvien tuet ovat olleet pieniä tai olemattomia, olisivat laskeneet päästöjään enemmän. Tällaisia maita ovat esimerkiksi Puola, Romania, Tshekki ja Malta. Jos uusiutuvien tuet todella lisäisivät päästöjä, niin tällöinhän päästökehityksen lähes ilman tukia etenevissä maissa pitäisi olla parempaa kuin tukia käyttävissä maissa.

(Tiedon lähteet: Eurostat: Energy, transport and environment indicators - 2014 edition sekä EEA: Climate and Energy Profiles)

Kokonaan toinen asia on, ovatko juuri sellaiset teknologiakohtaiset tuet, joita Euroopassa on monin paikoin käytetty, tehokkain mahdollinen tapa vähentää päästöjä. Itse en usko tähän, mutta se, että tuet eivät ole optimaalisen tehokkaita, ei kuitenkaan tarkoita, että ne lisäisivät päästöjä. Tällaisesta ei nimittäin löydy näyttöä.

Tuuli- ja aurinkovoiman arvosta sähköjärjestelmässä


Mielestäni koko selvityksen heikoin osa liittyy kuitenkin sivujen 22-23 lähteiden käyttöön. Tuuli- ja aurinkovoimaloiden käytössä on katkoksia, mutta selvityksen amerikkalaiset lähteet eivät sovellu arvioimaan katkoksien kustannusvaikutusta kaikkialla maailmassa. Erityisen huonosti ne soveltuvat arvioimaan tuulivoiman vaikutusta Pohjoismaiden vesivoimavaltaisessa sähkövoimajärjestelmässä, mutta tätä ei mainita selvityksessä sanallakaan.

Lähteenä käytetyn Joskowin kritiikki pelkän nettonykyarvon per kilowattitunti (LCOE, levelized cost of electricity) käytöstä vertailussa on kyllä asiallista, sillä totta kai tuotannon vaihtelu vaikuttaa tuotannon arvoon. Sama määrä sähköntuotantoa ei siis ole aina samanarvoista, vaan se riippuu ajallisesta vaihtelusta. Joskow ei kuitenkaan suinkaan väitä, että ero olisi aina uusiutuvan energian tappioksi. Siksi onkin ihmeellistä, että selvityksen mukaan "keskeytymiskustannukset ovat suuria uusiutuvalla energialla".

On varmaankin totta, että Kaliforniassa tuulivoima tuottaa enimmäkseen piikkituntien ulkopuolella, ja se on siksi siellä sähköntuotantona vähempiarvoista (Joskow 2011, s.19), mutta ei tällä väitteellä ole mitään tekemistä pohjoismaisen tai eurooppalaisen tuulivoiman tuotannon arvon kanssa. Esimerkiksi Ruotsissa tuulivoima tuottaa keskimäärin enemmän sähköä korkean kulutuksen aikaan talvella kuin matalan kulutuksen aikaan kesäisin (s. 49) , ja Suomen tilanne on luonnollisesti hyvin samankaltainen.

Aurinkovoimassa sama virhe tehdään amerikkalaisen lähteen vuoksi toisin päin. Joskowin mukaan aurinkovoiman tuotantoprofiili on jopa parempi kuin perusvoiman eli tasaisen sähköntuotannon, koska aurinkovoima tuottaa lämpimissä maissa eniten sähköä juuri silloin, kun kulutuskin on korkeimmillaan. Kuumissa maissahan sähkön kulutushuiput johtuvat tyypillisesti ilmastointilaitteiden voimakkaasta käytöstä kuumina päivinä.

Meillä taas tilanne on päinvastoin, eli aurinkovoima tuottaa vähän sähköä, kun sähkön käyttö on korkeimmillaan, ja paljon sähköä, kun sähköä tarvitaan vähän. Toisin sanottuna meillä aurinkovoima on tuulivoimaa vähäarvoisempaa sähköä. Selvityksen käyttämissä lähteissä tilanne on kuitenkin toisin päin, joten ne soveltuvat erittäin huonosti uusiutuvan sähkön vaikutuksen arviointiin Pohjoismaissa.

Vielä suurempiin ongelmiin selvitys kuitenkin ajautuu käyttäessään tiedon lähteenä Frankin tutkimusta. Selvitys väittää niiden perusteella, että kaasuturbiinivoimala olisi erityisen tehokas tapa vähentää päästöjä. Näin varmasti onkin Yhdysvalloissa, sillä siellä Frankin oletukset toimivat. Meillä ne ovat kuitenkin lähinnä absurdeja, koska sähköjärjestelmämme on täysin erilainen.

Maakaasulauhdesähköllä ei voi vähentää päästöjä Pohjoismaissa


Kaikista suurin ongelmista on, että Frankin laskelmat perustuvat siihen, että uusi tuotantotapa syrjäyttää sähkömarkkinoilta hiililauhdetta. Tämä on ihan hyvä oletus monissa osissa Yhdysvaltoja, mutta Pohjoismaissa se on täysin järjetön. Tätä voidaan tarkastella kuvan 3 avulla.

Kuva 3. Eri energiamuotojen päästöjä, hyötysuhteet vastaavat hyvin modernia laitosta.
Sähkön luvut ovat tuotannosta laskettuja keskiarvoja mainituilta vuosilta. Koska Suomeen tuodaan paljon sähköä Ruotsista, Suomessa kulutetun sähkön päästökerroin on vielä taulukon lukemaa pienempi.

Jo kuva 3 osoittaa erittäin selvästi, että lisäämällä erillistä sähköntuotantoa kaasulla (selvityksessä kaasuturbiinisähkö) ei voi mitenkään vähentää sähköntuotannon päästöjä Suomessa, koska keskimääräinen sähkömme on jo paljon puhtaampaa kuin kaasulauhteen tuottama sähkö olisi. Vielä vähemmän järkeä kaasulauhteen rakentamisessa olisi päästöjen kannalta Ruotsissa. Jos Suomessa haluaa siis vähentää sähköntuotannon päästöjä nykyisestä, edes vähäpäästöisin fossiilinen polttoaine eli maakaasu ei enää riitä, vaan tarvitsemme lisää päästötöntä sähköntuotantoa. On käsittämätöntä, että Viljainen ja Kyläheiko eivät mainitse tästä selvityksessään.

Lisäksi Suomessa, Ruotsissa ja aika yleisesti muuallakin Euroopassa kaasu on niin paljon kalliimpaa kuin Yhdysvalloissa, että kaasulauhde ei voi ilman suuria tukia syrjäyttää markkinoilta hiililauhdetta, kuten Frank olettaa. Toisin sanottuna kaasun kallis hinta estää käyttämästä kaasua silloinkin, kun siitä olisi ilmastolle hyötyä, eli silloin kuin hiililauhdevoimalat ovat käynnissä. Itse asiassa maakaasu on niin kallista, että Suomessa tai Ruotsissa ei ole ainuttakaan aktiivisessa käytössä olevaa maakaasulauhdevoimalaa, koska sähkön tuottaminen sellaisella voimalalla ei kannattaisi juuri koskaan.

Frankin tutkimustuloksia ei voi soveltaa Pohjoismaissa


Kaasun päästövähennysmahdollisuuksien yliarviointi ei ole kuitenkaan ainoa ongelma, joka Frankin soveltamisesta meille seuraa. Tämän osoittamiseksi käyn kohta kohdalta läpi sen, miksi tutkimusta ei voi käyttää Suomen oloissa.

Ensin Frank toistaa sivulla 5 tuulen ja auringon Joskowin tapaan amerikkalaisen tuotannon ajoitusoletuksen, joka ei siis päde meillä. Tämä heikentää varsinkin tuulivoiman kilpailukykyä vertailussa. Samalla sivulla Frank laskee, että kaikki mainittujen tuotantotapojen syrjäyttämä sähkö on hiili- tai kaasulauhdetta, mikä on kuvan 3 perusteella absurdi oletus Pohjoismaissa.

Samalla Frank aliarvioi merkittävästi tuulivoiman kapasiteettikerrointa, joka tulisi meillä Ruotsin tilastojen (s.57) perusteella olla uudelle tuulivoimalle vähintään 30 % tasoa. Toisin sanottuna Frank aliarvioi tuulivoiman tuotantoa ainakin 20 %, ja huippukulutustuntien (on-peak) osalta vieläkin enemmän. Aurinkovoiman tuotanto taas jäisi meillä selvästi pienemmäksi kuin näissä arvioissa.

Sivulla 6 Frank käyttää yhdysvaltalaisia polttoainehintoja. Hiilen hinta on aivan järkevässä suhteessa Suomen tilanteeseen, mutta kaasu on Euroopassa vielä viime aikojen laskunkin jälkeen noin tuplasti kalliimpaa kuin Frankin laskelmissa. Tämä aiheuttaa valtavan virheen, jos laskelmia sovelletaan Euroopassa, sillä myöhemmissä taulukoissa käytetään näitä hintoja arvioitaessa päästöttömien energianlähteiden tuottamia säästöjä.

Näitä oletuksia käyttäen sivun 7 laskelmat uusiutuvan energian ja kaasun tuottamista kustannussäästöistä ovat meillä käyttökelvottomia. Kaikista suurin virhe aiheutuu tässä vaiheessa kaasun hinnan asettamisesta paljon alemmas kuin Euroopassa.

Seuraavaksi Frank palkitsee laskelmissaan sivulla 10 kaasua siitä, että se syrjäyttää tehokkaasti hiililauhdetta. Laskelma on vain meillä älytön, koska meillä ei ole enää hiililauhdetta perusvoimana, eikä sitä ole siis useimmiten syrjäytettäväksikään.

Sivulla 12 Frankin arviot tuulivoiman ja aurinkovoiman kustannuksista ovat tämän päivän kustannuksiin nähden aivan liian korkeat. Tuulivoiman kohdalla virheeksi voi arvioida 10-20 %, mutta aurinkovoimassa virhe on Norjan viranomaisten tuoreeseen arvioon (s.94) nähden paljon suurempi. He nimittäin antavat tämän päivän kustannukseksi 10 000 NOK/kW, eli 1700 USD/kW*. Tämä on noin 60 % vähemmän kuin Frankilla. Ero johtunee lähinnä aurinkovoiman voimakkaasta hinnan laskusta viime vuosina, ja Frankin arvio saattoi hyvinkin pitää paikkansa muutama vuosi sitten.

Tämän, nykypäivän Pohjois-Euroopassa täysin kelvottoman laskelman jälkeen Frank saa vähemmän yllättäen tulokseksi, että kaasuturbiinit ovat erityisen tehokas tapa vähentää päästöjä suhteessa tuuli- tai aurinkovoimaan. Tuloksessa ei ole kuitenkaan mitään järkeä, koska sen perustana olevat laskelmat eivät päde meillä. Varsinkin tuulivoiman luvut olisivat meillä paljon paremmat korkeampien kaasun hintojen ja parempien tuotanto-odotuksien vuoksi, mutta aurinkovoiman parannus ei olisi yhtä suuri pohjoisesti sijainnista johtuvan vähäisemmän tuotannon vuoksi.

*Valuuttakurssina on käytetty vuosien 2011-13 arvoa noin 6 NOK/USD. Sittemmin kruunun kurssi on heikennyt rajusti, ja nyt se on noin 8 NOK/USD.

Päällekkäiset tukijärjestelmät


Kuten sivun 23 lopulta alkaen todetaan, uusiutuvan energian tukijärjestelmät ovat päästökaupan kanssa rinnakkaisia, hieman samaan suuntaan ohjaavia tavoitteita. Kuten edellä osoitin, on kuitenkin älytöntä sanoa, että tuet olisivat johtaneet "ilmaston kannalta epäsuotuisaan kehitykseen", sillä myös uusiutuvan energian tukia eniten käyttäneiden maiden päästöt ovat laskeneet.

Uusiutuvan energian tuilla on kuitenkin kiistatta ollut vaikutus EU:n päästökauppaan, ja ne ovat heikentäneet sen ohjausvaikutusta. Jälleen kerran todetaankin, että päästökauppaa pitäisi kehittää. Päästökauppa pitäisi ulottaa useammille toimialoille ja päästöoikeuksien ilmaisjakoa vähentää tai jopa lopettaa kokonaan. Tältä osin olen täsmälleen samaa mieltä, ja europarlamentissa ilmastosta eniten huolissaan olevat poliitikot ovat pitäneet tästä paljon ääntä.

Myös päästökaupan kiristäminen tulee jälleen esille uusiutuvien tukemisen vaihtoehtona. Olen aivan samaa mieltä siitä, että sitä pitäisi kiristää, jotta päästöt vähenisivät nopeammin ja edullisemmin. Enää jää ihmeteltäväksi, miksi Suomi sitten ei halua tehdä tätä, kun tutkijatkin sen toteavat. Suomen nykyinen linja vain korostaa uusiutuvien sähköntuotantomuotojen tukien vaikutusta päästökaupan kustannuksella, mikä on täysin vastoin selvityksessä moneen kertaan todettua linjaa.

7.4.2015

Tukimekanismeja ja tavoitekonflikteja Euroopan nykyisillä sähkömarkkinoilla - kommentti, 1.osa

Sitran julkaisemaa Lappeenrannan teknillisen yliopiston professorien Viljaisen ja Kyläheikon tuoretta selvitystä "Tukimekanismeja ja tavoitekonflikteja Euroopan nykyisillä sähkömarkkinoilla" on käytetty varsin omituiseen argumentointiin sosiaalisessa mediassa ja muuallakin julkisuudessa. Siihen vedoten on muun muassa väitetty, että tuulivoiman tukeminen lisäisi hiilidioksidipäästöjä.

Pyrin tällä kirjoituksella avaamaan ja selittämään sitä, mitä selvityksessä todella sanotaan ja myös sitä, mitä siellä ei sanota. Lisäksi osoitan selvityksestä muutaman heikon kohdan, joiden kohdalla tutkijoilta olisi todella voinut odottaa enemmän, ja nämä liittyvät ennen kaikkea huolimattomaan lähteiden käyttöön.

Onneksi ne eivät kuitenkaan pahasti vaikuta raportin enimmäkseen järkeviin ja perusteltuihin johtopäätöksiin. Suomen energiapolitiikka ottaisi aimo askeleen kohti ympäristöystävällisempää sähkön tuotantoa, jos nuo kaikki huomioitaisiin. On kuitenkin hyvin tärkeää ymmärtää, että suositukset ovat kokonaisuus. Niistä ei voi poimia vain itseä miellyttäviä osia, sillä toimenpiteet vaikuttavat toisiinsa.

Tässä tekstissäni alaotsikoiden alla käydään läpi selvitys osa osalta, ja ne on otsikoitu samalla tavalla kuin alkuperäisessä tekstissä.

Esipuhe


Selvityksen esipuhe on täyttä asiaa. On aivan totta, että Saksan energiakäännös eli Energiewende ei  ole edennyt ongelmitta. Mittavat kansalliset tuet ovat sähköntuotannossa, kuten monilla muillakin aloilla aikaisemmin, esimerkkeinä vaikkapa maatalous, kivihiilen tuotanto tai telakkateollisuus, johtaneet paikoin epätaloudellisiin ratkaisuihin. Siksi on perusteltua, että Suomessa pyritään välttämään pahimpia virheitä.

Siksi lainaankin esipuhetta suoraan: ”Sähkön hinnoittelu sekä sähköjärjestelmän kehittämiseen annettavat paikalliset tuet eivät saisi kannustaa osaoptimointiin. Päästökaupan pulmat tulisi ratkoa ja hiilidioksidille tulisi saada markkinoita ohjaava hintataso. Sitran tavoitteena on tällä raportilla taustoittaa sitä, miten Suomessakin voitaisiin jatkossa harjoittaa kannustavaa ja kansantaloudellisesti järkevämpää, uudistuvaa energiapolitiikkaa.”

Jotta hiilidioksiditonnilla olisi todella merkittävästi sähkömarkkinoita ohjaava hintataso, kuten edellä todetaan ja koko selvityksen perusajatus on, tuon tonnin pitäisi nykyisen 7 euron sijaan maksaa oman arvioni mukaan vähintäänkin 20-30 €. Tämä hintataso tekisi nimittäin kivihiilen korvaamisesta puulla ja maakaasulla paljon kannattavampaa, ja nostaisi myös uuden tuuli-, vesi- ja ydinvoiman kannattavuutta selvästi. Näin merkittävä hintatason nosto vaatii merkittäviä toimia päästökaupan vahvistamiseksi, ja näyttää todennäköiseltä, että edes suunniteltu päästökaupan markkinavakausvaranto (MSR, market stability reserve) ei riitä nostamaan EU:n päästökaupan hintoja näin korkealle. Käytännössä selvitys vaatii siis hyvin kunnianhimoisia päästökaupan uudistuksia.

Näitä uudistuksia ei kuitenkaan näytä olevan tulossa, eikä Suomi ole ainakaan viemässä asioita tähän suuntaan nykyhallituksen aikana. Suomen hallitus (Kokoomus, SDP, RKP ja KD) ei nimittäin tue edes tuota markkinavakausreserviä, vaan haluaa yhteistyössä Puolan ja muutaman muun Itä-Euroopan kivihiilimaan kanssa lykätä reservin käyttöönoton 2020-luvulle. Jos näin toimitaan, EU:n päästömarkkinoilla on yli 2 miljardin päästötonnin rakenteellinen ylijäämä vielä pitkään 2020-luvullakin.

Tämä on enemmän kuin Euroopan vuotuiset päästökauppapäästöt, eli käytännössä tämä ylijäämä mahdollistaisi jopa sen, että Euroopan päästökauppasektorin kasvihuonekaasupäästöt voivat jopa kasvaa maltillisesti 2020-luvulla ilman että järjestelmän päästökatto on lähelläkään. Tämä ymmärretään esimerkiksi Saksassa, Ranskassa, Isossa-Britanniassa, Ruotsissa ja Tanskassa, ja nämä maat haluavatkin uudistaa päästökauppaa nopeasti.

Käytännössä Suomen ja Puolan linja tarkoittaa toteutuessaan, että päästöoikeudet ovat hyvin edullisia ainakin seuraavat 10-15 vuotta. Oletus siitä, että Euroopassa on tiukka ja vaikuttava päästökauppa on käytännössä koko selvityksen taustalla. Jos sitä ei ole, mikä on tilanne nykyisellään, tilanne on erilainen kuin selvitys kuvailee luvuissa 3 ja 4, ja tämä vaikuttaa suuresti kokonaisuuteen ja etenkin siihen, mikä on uusiutuvan sähkötuotannon tukien vaikutus.

Tiivistelmä


Selvitys antaa tiivistelmässä seitsemän suositusta, jotka kirjaan tähän lyhennettyinä.

1. Tarvitsemme toimivan päästökaupan.
2. Investointeja sähkönsiirtoverkkoihin on lisättävä sähkön tuotannon kustannustehokkuuden lisäämiseksi.
3. Markkinahäiriöitä aiheuttavista ja päästövaikutuksiltaan usein haitallisista kansallisista tukijärjestelmistä tulee luopua.
4. Kaikilta energiamuotojen on osallistuttava sähköverkon vakauden ylläpitämiseen jollakin tavalla.
5. Yhteiseurooppalaisten energiamarkkinoiden syntyä tulee edistää taloudellisen ja vähäpäästöisen sähkön tuotannnon edistämiseksi.
6. Tukijärjestelmiä voidaan tarvittaessa käyttää teknologioiden ja innovaatioiden saamiseen markkinoille, mutta tällöin niiden on oltava kestoltaan lyhytaikaisia ja nykyistä paremmin suunniteltuja.
7. Tarvitaan monipuolisempi analyysikehikko, jonka avulla eri sähköntuotantomuotojen kustannuksia ja hyötyjä vertaillaan keskenään.

Tiivistelmän suosituksista 1, 2, 4, 5, 6 ja 7 voi olla varauksetta samaa mieltä, ja käytännössä 2 ja 4 ovat Suomessa jo arkea. Suomessa investoidaan paljon siirtoverkkoihin, ja uusiutuvan sähkön tuottaja on Suomessa aivan yhtä suuressa vastuussa tuotantonsa vaihtelusta kuin muutkin tuottajat. 

Myös suosituksesta 3 olen samaa mieltä, kunhan se luetaan yhdessä suosituksen 6 kanssa. Mahdollisten tukien on siis oltava kestoltaan rajoitettuja ja taloudellisesti tehokkaita. Tämä ei suinkaan tarkoita, että mitään tukia ei koskaan saisi olla, kuten jotkut ovat selvitystä halunneet tulkita.

Jos sovellamme suosituksia 3 ja 6 yhdessä esimerkiksi Suomen keskustelluimpaan uusiutuvan energian tukeen, tuulivoiman syöttötariffiin, voimme päätyä siihen johtopäätökseen, että tariffi on onnistunut suosituksen 6 mukaisesti tuomaan uutta teknologiaa Suomen sähkömarkkinoille. Nykyisellään (83,5 €/MWh) se on korkeahko uuden tuulivoiman kustannuksiin nähden, koska tuulivoiman kustannuskehitys on yllättänyt lainsäätäjän. Kirjoitin aiheesta laajasti jo aikaisemmin, joten en tässä palaa siihen.

Siitäkin voidaan keskustella, onko Suomen 12 vuoden tuki suosituksen 6 mukaisesti kestoltaan lyhytaikainen, mutta ainakaan eurooppalaisessa vertailussa sitä ei voi pitää erityisen pitkänä. Ainakin itse olen myös selvityksen tavoin sitä mieltä, että tällaisista tuista tulee pitkällä aikavälillä päästä eroon. 

Euroopassa on kuitenkin monenlaista tukipolitiikkaa. Esimerkiksi Ison-Britannian uuden ydinvoimaprojektin, Hinkley Point C:n syöttötariffin kestoaika on 35 vuotta ja sisältää inflaatiokorjauksen. Tariffi on vuoden 2012 rahassa 92,5 £/MWh eli noin 125 €/MWh. Voimalan odotetaan valmistuvan 2023, joten sen tuki loppuu 2050-luvun lopulla. Maltillisella 1 %:n vuosttaisella inflaatio-oletuksella tariffi on tuolloin noin 200 €/MWh. Ainakin minun on hieman vaikea olla sitä mieltä, että tämä tuki täyttäisi suosituksen 6 mukaiset lyhytaikaisuuden kriteerit. Markkinahäiriöitä näin runsas tukeminen tuskin aiheuttaa ainakaan vähemmän kuin Suomen paljon pienempi ja lyhyempi syöttötariffi.

Mahdollisesti tällaisiin tukiin viitataan myös suosituksella 3, jossa vaaditaan sekä perinteisten että uusiutuvien tuesta luopumista. Olisikin ihan toivottavaa, että uusiutuvan sähköntuotannon tukien vastustajat olisivat toiminnassaan ainakin loogisia, ja vastustaisivat myös perinteisen sähköntuotannon tukia yhtäläisellä innolla.

Johdanto


Johdanto avaa erittäin hyvin eurooppalaisen energiakeskustelun kehitystä viime vuosikymmeninä, ja pidän sitä siinä mielessä ansiokkaana. Samalla avataan myös sitä, että sähkö on moneen muuhun hyödykkeeseen nähden erilainen, koska tuotannon ja kulutuksen välillä on oltava jatkuva tasapaino.

Hieman harmillista kuitenkin on, että selvitys mainitsee aurinko- ja tuulisähkön edellyttävän varavoimaksi kaasu-, hiili- tai vesivoimaa. Väite on sinänsä totta, mutta jotkut ovat tulkinneet tätä niin, että aurinko- ja tuulisähkön rakentaminen edellyttää uuden varavoimalaitoskapasiteetin rakentamista. Tämä ei tietenkään pidä paikkansa, koska sähköjärjestelmää ei lähdetä rakentamaan tyhjästä, vaan markkinoilla on nykyisellään paljon erilaisia laitoksia. Kun uutta tuotantoa rakennetaan, se ei lähtökohtaisesti muuta sähkön kulutusta merkittävästi, vaan syrjäyttää vanhaa tuotantoa.

Tuuli-, aurinko- ja vesivoiman marginaalikustannukset eli kustannukset, joilla laitoksella voidaan tuottaa yksi yksikkö lisää sähköä, ovat lähes olemattomat. Tämä on helppo ymmärtää, sillä "polttoaine" on ilmaista. Toisin sanottuna hyvin suurille sähkömarkkinoille, kuten Pohjoismaihin tai Saksaan, rakennettava yksi tuuli-, aurinko- tai vesivoimala syrjäyttää varmuudella sähköjärjestelmässä marginaalikustannuksiltaan kalliiden laitosten käyttöä.

Tällaisia laitoksia ovat etenkin perinteiset lämpövoimalat, jotka toimivat yleensä fossiilisella polttoaineella, kuten maakaasulla tai kivihiilellä. Nämä laitokset eivät nimittäin voi polttoainekustannustensa vuoksi tarjota sähköään myytäväksi sähkömarkkinoille yhtä halvalla kuin vesi-, tuuli- tai aurinkovoima.

Tästä syrjäyttävästä vaikutuksesta seuraa ja on jo seurannutkin monissa maissa, että tuotantokustannuksiltaan kalleimmat voimalaitosyksiköt alkavat karsiutua markkinoilta. Nykyisillä polttoaineiden hintasuhteilla ja hyvin edullisilla päästöoikeushinnoilla ensimmäisenä on alkanut vähentyä maakaasun käyttö, joka on sähköntuotannossa rajussa laskussa esimerkiksi Suomessa, Tanskassa ja Saksassa. Käytännössä laitoksia on jo suljettu ja paljon lisää sulkemisia on tulossa.

Näistä yksiköistä ja luonnollisesti muistakin syistä markkinoilta poistuneista laitoksista muodostuu ensi vaiheessa tuo varavoima, ja näitä yksiköitä pystytään ylläpitämään kohtuullisin kustannuksin varsin pitkään. Tästä osoituksena on esimerkiksi, että Tanskassa tai Ruotsissa ei ole tuulivoiman huomattavasta lisäämisestä huolimatta rakennettu ainuttakaan uutta fossiilista voimalaitosta tuulivoiman varavoimaksi. Suomeen on rakennettu Forssaan kaksi suurta kaasuturbiiniyksikköä, mutta niiden käyttöä on tarvittu lähinnä sähköverkkohäiriöiden ja tulevaisuudessa suuren Olkiluoto 3:n äkillisten ongelmien paikkaamiseen.

Pitkällä aikavälillä tästä muodostuu tietysti ongelma, sillä laitokset eivät enää lyhyen vuotuisen käyttöaikansa vuoksi maksa edes ylläpitokustannuksiaan. Tällaisiin tilanteisiin voidaan vastata esimerkiksi tehoreservin tyyppisellä järjestelyllä, joka on käytössä muun muassa Suomessa ja Ruotsissa. Järjestelmän alkuperäiset perustelut liittyvät enemmänkin huoltovarmuuden turvaamiseen yllättävissä siirtolinjojen ja voimalaitosten vikatilanteissa, mutta yhtä lailla se vastaa tilanteeseen, jossa uusiutuvaa energiaa olisi jostain syystä poikkeuksellisen vähän tarjolla pitkäaikaisesti. Myös kysyntäjouston kehittäminen auttaisi merkittävästi, sillä kuviteltavissa olevat sähköpulatilanteet ovat todennäköisesti hyvin lyhytaikaisia vahvojen sähkönsiirtoyhteyksiemme vuoksi, kuten VTT:n selvityskin toteaa.

Lisäksi Viljaisen ja Kyläheikon raportti jättää ikävästi mainitsematta, että Pohjoismaissa on valtavan paljon vesivoimaa. Se tuottaa yli puolet alueen sähköstä, kuten Energiateollisuuden tilastoista (kalvo 13) näkyy. Norjassa on yli 30 000 MW vesivoimatehoa ja Ruotsissakin 16 000 MW. Tästä määrästä reilusti yli puolet on ainakin kohtuullisesti säädettävää päivänsisäisesti eli se riittää vastaamaan hyvin suuresta osasta säätövoiman tarvetta myös tulevaisuudessa tuulivoimasta riippumatta. Vesivoiman suuri määrä pohjoismaisilla sähkömarkkinoilla onkin tärkein syy siihen, että markkinoillemme mahtuu vielä paljon nykyistäkin enemmän säätökyvytöntä uusiutuvaa sähköä, minkä Holttisen väitöskirja osoitti jo 2004. On varmasti olemassa jokin yläraja, jonka jälkeen kustannukset alkaisivat selvästi kasvaa, mutta ainakaan Pohjoismaiden nykyiset tukijärjestelmät eivät johda niin suuriin uusiutuvan energian osuuksiin.

Pohjoismaiset sähkömarkkinat


Luvun alkuosa on hyvin kirjoitettu, ja kuvaa hyvin markkinoiden  nykyistä tilannetta. Erityisen huomionarvoista politiikan kannalta on esimerkiksi yksinkertainen toteamus siirtoyhteyksien vaikutuksesta sähkön hintaan: ”Halvemmalla alueella vienti nostaa sähkön hintaa ja kalliimmalla alueella tuonti laskee sitä.”

Käytännössä siis sähkön tuonti Ruotsista laskee suomalaisten sähkön kuluttajien kokonaiskustannuksia, mikä tuntuu olevan Suomessa vaikea myöntää. Raportti eteneekin johdonmukaisesti toteamaan, että suomalaisille kuluttajille olisi edullista rakentaa lisää siirtoyhteyksiä Ruotsiin. Tällainen yhteys maksaisi itsensä nopeasti takaisin nykytilanteessa, mutta raportissa ei mainita, että Olkiluoto 3:n mahdollinen valmistuminen lähivuosina vapauttanee hieman tilaa siirtojohdoille, mikä osin selittää ruotsalaisten vähäistä intoa uuden yhteyden rakentamiseen.

Uusiutuvalle energialle hyvät maan sisäiset ja kansainväliset sähköverkkoyhteydet ovat kuitenkin kiistatta tärkeitä, sillä tämä auttaa tuotantoa sijoittumaan parhaisiin paikkoihin. Tätä ei oikein Suomessakaan aina ymmärretä, sillä joillakin paikkakunnilla ja maakunnilla tuntuu olevan intoa jopa aluekohtaisiin tuulivoimatavoitteisiin. Tämä on kuitenkin vähän älytöntä, sillä taloudellisesti tehokkainta on sijoittaa tuulivoimaa sinne, missä tuulee parhaiten, eikä katsella maakuntien tai kuntien rajoja alueellisten tavoitteiden täyttämiseksi. Selvitys jättää tämän sanomatta suoraan, mutta sitä se kyllä tarkoittaa.

Kuten alussa totesin, Viljaisen ja Kyläheikon raportin heikoimmat kohdat liittyvät käytettyihin lähteisiin. Tämä tulee ensimmäisen kerran karusti esiin raportin kuvan 4 kohdalla. Tekijät viittaavat Höfflerin kuviin vuodelta 2010. Kun tutustuu kuitenkin näihin alkuperäisiin karttoihin kuvissa 1 ja 2, huomaa, että ne perustuvat vuoden 2007 kustannusarvioihin. Tämä on todella vakava ongelma, sillä kustannukset ovat muuttuneet tuosta ajasta huimasti.
Kuva 1. Tuulivoiman kustannukset ja tuotanto-olosuhteet Euroopassa. Kuva on alkuperäisen selvityksen kuvan 4 alkulähde.
Linkki lähteeseen.
Kuva 2. Aurinkovoiman kustannukset ja tuotanto-olosuhteet Euroopassa. Lähde sama kuin edellä.

Tällaista lähdettä ei missään tapauksessa pitäisi käyttää vuonna 2015, sillä sekä tuulivoima että aurinkovoima ovat kehittyneet valtavasti viimeisen vuosikymmenen aikana. Tämän huomaa alkuperäisten karttojen kustannusarvioista, jotka ovat naurettavan korkeita. Jos Suomen sisämaassa tuulivoiman kustannukset olisivat todella yli 155 €/MWh ja rannikollakin noin 100 €/MWh, kuten kuvassa 1, niin ei kai nyt esimerkiksi Taaleritehdas rakentaisi myllyjä sisämaahan 83,5 €/MWh syöttötariffilla. Tuulivoiman osalta nykyiset, paljon vuotta 2007 korkeammat myllyt, ovat myös tasoittaneet eri Euroopan maiden välisiä kustannuseroja, sillä korkeammalla tuulierot tasoittuvat. Tämä tarkoittaa, että kuva 1 yliarvioi raskaasti Suomen heikkoutta tuulivoiman tuotantopaikkana suhteessa esimerkiksi Keski-Eurooppaan.

Kuvan 2 perusteella johtopäätösten tekeminen nykypäivänä on jo uskomatonta huolimattomuutta, sillä kuvan 2 mukaan tuotantohinnat Saksassa ovat noin 400 €/MWh. Todellisuudessa aurinkovoiman syöttötariffit ovat Saksassa uusilla laitoksilla jo alle 90 €/MWh, eikä tämäkään ole pysäyttänyt uuden aurinkovoiman rakentamista.

Valtava ero kuvan 2 ja tämän päivän todellisuuden välillä kertoo aurinkovoiman rajusti laskeneesta kustannuskehityksestä, ja tämän vuoksi näitä kuvia ei missään tapauksessa pitäisi käyttää perusteena investointien sijainnin arvioinnissa. Kuvista on onneksi sentään poistettu vanhentuneet kustannusarvioluvut, mutta itse en kyllä käyttäisi niitä edes vertailuun, sillä sekä tuuli- että aurinkovoiman kustannukset ovat laskeneet karttojen piirtämisen jälkeen huomattavan paljon. Samalla myös alueelliset erot ovat nimittäin laskeneet rajusti.

Selvityksen lukuihin 3 ja 4 palaan toisessa kirjoituksessa myöhemmin.

6.4.2015

Turpeessa tuskin tulevaisuus

Perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu Lassi Kaleva väittää (AL 26.3.) Suomen energiaturpeessa olevan Norjan öljyn kaltaisia mahdollisuuksia. Turpeen ja öljyn tällainen vertailu ei kuitenkaan ole järkevää.

Suurin ongelma vertailussa on mittakaavaharha. Norjan öljyntuotannon arvo on yli 100 miljoonaa euroa päivässä, mutta energiaturpeella ei ole mainittavia kansainvälisiä markkinoita. Sellaisia ei ole edes syntymässä, ja tähän on useita syitä.

Tärkein niistä on, että turpeelle ei yksinkertaisesti ole kovin paljon käyttökohteita, kun taas öljyä käytetään kaikkialla, ja sen korvaaminen on vaikeaa. Turpeella voi tuottaa lämpöä ja sähköä, joille on kyllä tarvetta maailmalla, mutta paljon turvetta halvempi kivihiili sopii tarkoitukseen vähintään yhtä hyvin. Muu maailma ei ala suosia kallista kivihiilen korviketta vain tukeakseen suomalaista työllisyyttä.

Toinen merkittävä turpeen käytön este on, että sen käyttö aiheuttaa kivihiilen tavoin haittoja ilmastolle ja paikalliselle ilmanlaadulle. Turpeen tuotannosta aiheutuu myös vesistöhaittoja, minkä moni suomalainen on kokenut lähijärvellään. Tällaisen polttoaineen suurta lisäkäyttöä ei siksi voi pitää vastuullisena. Toisin kuin Kaleva väittää, Norjakin on huolissaan öljyntuotannon lisäämisen kestävyydestä, ja maassa on maailman merkittävin sähköautoilun edistämisohjelma.

Kalevan kirjoituksen ongelmat eivät kuitenkaan rajoitu turpeen mahdollisuuksien yliarviointiin. Meillä Suomessa turve on paikallisesti merkittävä polttoaine, joka luo Suomeen työpaikkoja, ja siksi sen käytön vaihtoehtona kivihiilelle voi ymmärtää. Ei kuitenkaan pidä unohtaa, että turpeen kilpailukyky perustuu Suomessa lähinnä siihen, että ulkomaisia fossiilisia polttoaineita verotetaan huomattavasti raskaammin.

Perussuomalaisethan ovat yleisesti vastustaneet maakaasun, kivihiilen ja öljyn verojen korotuksia, ja myös heidän vaaliohjelmassaan vaaditaan suuria energiaverojen alennuksia. Jos näitä veroja lasketaan, venäläinen kivihiili korvaa laajalti suomalaista puuta ja turvetta voimalaitoksissa, ja paljon suomalaisia työpaikkoja häviää.

Puu on turvetta kestävämpi polttoaine, joka hyötyisi paljon tehokkaasta EU:n päästökaupasta, mutta Perussuomalaiset vastustavat myös sitä. Jos Kaleva haluaa todella edistää kotimaisten polttoaineiden asiaa, muutos kannattanee aloittaa oman puolueen linjauksista, jotka ovat nykyisellään haitaksi kotimaisille polttoaineille ja siten myös suomalaiselle työllisyydelle.

Riku Merikoski
kunnanvaltuutettu, Pirkkala

Kirjoitus julkaistiin Aamulehdessä hieman lyhennettynä 31.3.

Voimalaitostekniikan diplomi-insinöörinä tunnen hyvin sen faktan, että Suomessa on toistaiseksi melko paljon voimalaitoksia, joissa turpeen käytöstä ei voi nopeasti luopua, ja siksi sitä on tuotettava jonkin verran. Lähinnä työllisyyteen liittyvistä syistä toivonkin, että Suomi luopuisi aikaisemmin kivihiilen kuin turpeen käytöstä, ja tämä vie varmasti aikaa. Ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta tuo aika on kuitenkin käymässä vähiin.

Öljyn kaltaista suurta menestystarinaa turpeesta ei kuitenkaan ole tulossa, ja tämä olisi jo aika myöntää.