18.12.2007

Kirjoituskilpailun teksti

”Tekniikka” 42 vuoden kuluttua

Heräsin aamulla radiosta tulviviin muinaisiin hitteihin. Kaija Koo kyseli yhä rakkauden keksijää. Kirosin mielessäni, kun en muistanut naisen nimeä – olihan siitä tutkimuksesta saanut sentään Nobelin. Suutelin silti nukkuvaa vaimoani, oli kuitenkin hääpäivämme, ties kuinka mones. Ajastin keittiössä aamiaisen valmistumaan ja siirryin suihkuun. Sen jälkeenkin olin yhä puolinukuksissa, mutta vaatteeni olivat sentään älykkäästi silinneet yön aikana. Otin lehden kaapista ja totesin sen jo päivittyneen. Lapset pitivät tapaani outona – kuka nyt tänä päivänä lukisi paperilta, mutta vanhat tavat kuolevat hitaasti. Onneksi enää ei sentään heitetty paperikasaa iltaisin pois. Puuro, tee ja paahtoleivät ilmoittivat valmistumisestaan, ja aloin syödä.

Näppäilin vielä jääkaapille parin päivän ruokatilauksemme ja lähdin töihin. Vuores näytti nykyään hyvältä, puutkin olivat jo nähneet kolmisenkymmentä kesää. Oli maaliskuu, ja pikaratikkapysäkille kävellessäni muistelin menneitä talvia. Tuntui oudolta, että nuoruudessani olin hiihdellyt näissä maisemissa. Hyppäsin ratikkaan, ja pohdin, että toisaalta ne ovat paremmin aikatauluissa nykyään. Nokian teknillinen yliopisto näkyi jo ikkunasta, ja painoin nappia poistuakseni. Uuteen nimeen oli vieläkin vaikea tottua, vaikka yksityistämisestä oli jo aikaa.

Tänään oli suuri päiväni töissä, mutta työhuone odotti entisellään. Avasin koneen ja tarkistelin koodiani. Työkaverit kyselivät tunnelmia verkossa, kävipä jokunen ovellakin. Annoin pari videohaastattelua, vaikka niihin oli vaikea keskittyä. Vuosikymmenten työni tulos kiinnosti selvästi muitakin, mutta varmasti eniten minua. Halusin Vastauksen suureen Kysymykseen. Käynnistin ohjelman, ja laskenta alkoi. Tehtävä ei ollut vähäinen, mutta arvioin vastauksen tulevan parin tunnin kuluttua. Lähdin lounaalle keskustaan, jossa valinnanvara oli kasvanut – kebab-paikkoja oli entistä enemmän.

Palailin töihin puolen päivän jälkeen, ja totesin ihmeissäni tulostimen jo toimivan. En yleensä ottanut tuloksia paperille, mutta tämä ei ollutkaan mikä tahansa koe. Katsoin päällimmäistä arkkia, ja pudistin päätäni. Päättelin jonkin toisen ohjelman häirinneen luomustani, ja päätin kokeilla uudestaan suljettuani koneen muut ohjelmat. Järjestelin paikkoja, vastailin toimittajien tiedusteluihin sekä mietin lomaa ja eläkepäiviä. Viime aikoina oli nimittäin tuntunut siltä, että olin saanut tarpeekseni. Hermostuneena kestin pari tuntia odotusta, kunnes lopulta kone kertoi olevansa valmis. En pitänyt koneen puheesta, koska en erottanut sitä oikeasta ihmisäänestä, mutta ainakin nyt tiesin ohjelman toimineen. Ohjelman vastaus oli yhä sama. Lähetin sen kaikille kysyneille, ja kiirehdin ulos ovesta. En halunnut vastata enää yhdellekään uteliaalle.

Masentuneena kävelin alikulkutunnelin kautta kohti ratikan pysäkkiä. Kävin kaikesta huolimatta ostamassa kukkia ja suunnittelin iltaa. Lähdin ylittämään Insinöörinkatua, mutta liukastuin – eihän kukaan enää valmistanut kunnon talvikenkiä. Auto yritti jarruttaa, mutta aivan liian myöhään. Lensin tuulilasiin ja putosin jalkakäytävälle. Viimeisenä ajatuksenani muistin ohjelman vastauksen ja ymmärsin.

Heräsin valkoisessa huoneessa. Oli hiljaista. Katsoin sängyn päädyn konetta, ja totesin parin päivän kuluneen. Samassa ajatukseni palasivat siihen, mihin olin jäänyt, ja aloin nauraa. Nauroin ensin varovasti, sitten sydämeni pohjasta. Kaikki se vuosien työ, josta maksettiin sentään reipasta palkkaakin, ja tässä on tulos. Ehkä minun olisi pitänyt itkeä, mutta en kyennyt. Hoitaja saapui paikalle, ja huolestunut ilme kertoi selvästi mielisairausepäilyistä.

En koskaan palannut töihin. Sairasloman jälkeenkään en enää halunnut koneeni ääreen, vaan halusin viettää aikaa perheen kanssa. Lomalle lähtökin oli helppoa, sillä magneettijuna vei nopeasti aina Etelä-Unioniin asti. Junayhteyden tultua lentomelu oli onneksi vähentynyt, sillä lentäminen oli paljon kalliimpaa. Jäin eläkkeelle, ja vaikka joku varmasti jatkoi työtäni, minua ei juuri kiinnostanut. Joku muu sai selvittää, mikä oli yleinen suuri Kysymys tai oliko Vastaus edes oikea, mutta minulle se riitti. Sillä nyt tiesin, kuinka monta työvuotta oli tarpeeksi ja kuinka pitkään olin ollut naimisissa. Olinhan saanut oman Vastaukseni täsmällisenä kokonaislukuna. Se luku on 42.

Voitin tällä tekstillä Tampereen teknillisen yliopiston ylioppilaskunnan juhlavuoden kirjoituskilpailun lokakuussa. En julkaissut sitä aikaisemmin, koska se ilmestyi ensin ylioppilaskunnan lehdessä.

Ei kommentteja: