7.10.2017

Pirkkalan uuden lukion rakentaminen ei ollut itsestäänselvää

Olin tänään 7.10. Pirkkalan lukion alumnitapahtumassa, ja pidin siellä muiden muisteluiden innoittamana lyhyen puheenvuoron prosessista, joka johti Pirkkalan uuden lukion rakentamiseen. Halusin kirjoittaa pääajatukseni myös muistiin, etteivät ne unohtuisi, vaikka puheenvuoroni ei ollutkaan valmisteltu.

Joku voi kysyä, voiko vähän yli kolmekymppinen, vuonna 2004 ylioppilaaksi kirjoittanut ihminen muistella vanhoja täällä, mutta muiden innoittamana uskaltauduin kuitenkin. Haluan nimittäin kertoa päätöksenteon taustoista ja muistuttaa, että ei ole mitenkään itsestäänselvää, että saamme olla tänään täällä Silmussa, Pirkkalan uudella lukiolla.

Minä toimin Pirkkalan kunnanvaltuutettuna 2005-2016 eli yli 11 vuotta. Tänä päivänä on kovin helppo ajatella, että Pirkkalan uuden lukion rakentaminen oli jotenkin ilmiselvää, mutta ei se ollut. Me tiedämme nyt, että Pirkkalan uusi lukio kuuluu ajatuksena historian voittajiin, mutta tie tähän hetkeen oli kaikkea muuta kuin helppo.

Muistan päättäjäajoiltani monta kokousta, joissa ihan vakavasti keskusteltiin siitä, tarvitseeko Pirkkala uutta lukiota, ja onko meillä varaa uuteen lukioon. Muistan joskus tulleeni kokouksesta kotiin miettien, pitäisikö meidän vain luovuttaa pirkkalalaisten nuorten toisen asteen koulutus kokonaan Tampereelle, kun niin paljon muitakin investointipaineita oli. Haluan olla rehellinen, ja olen valmis myöntämään ajoittain ajatelleeni itsekin, että pelkästään peruskoulut ja päiväkodit nielisivät korjauksineen hyvin paljon rahaa, ja näin ollen uusi oma lukio pitäisi jättää vain haaveeksi.

Voin myöntää, että hyvät kokemukseni Pirkkalan lukiosta ja Pirkkalan yhteislukion kannatusyhdistyksen näkyvä toiminta uuden lukion puolesta vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että päädyin kannattamaan Pirkkalan omaa uutta lukiota ja vaadin sitä myös vuoden 2011 kunnallisvaaliteemoissani. Muistan kuitenkin hyvin, että vielä oman päätöksenikin jälkeen jouduin joskus kotimatkalla kokouksesta pelkäämään, löytyykö uudelle lukiolle todella poliittinen enemmistö.

Haluan korostaa, että kyseessä ei ollut mikään puolueiden välinen kiistely, vaan enemmänkin periaatteelinen pohdinta siitä, mihin kaikkeen kunta pystyy investoimaan. Satsaus uuteen lukioon ei ollut pieni, eikä sellaista ollut helppoa päättää, mutta itse päädyin näkemään uuden lukion nimenomaan investointina Pirkkalan tulevaisuuteen. Siksi haluan sanoa, että tehtyyn päätökseen tarvittiin kaikenvärisiä poliitikoita ja ennen kaikkea luottamista tulevaan.

Kuulemani ja näkemäni perusteella pidän todennäköisenä, että Pirkkalan yhteislukion kannatusyhdistyksellä ja sen keräämällä nimilistalla oli suuri vaikutus siihen, että riittävän monen päättäjän mieli saatiin uuden lukion rakentamisen taakse. Ilman tuota työtä emme ehkä olisi täällä tänään. Minä haluan kiittää yhdistystä lämpimästi tuosta työstä.

Toivon, että muistoni kertovat myös siitä, että kunnalliset päätökset eivät vain "tapahdu", vaan ne tehdään ja niiden tekijät ovat ihmisiä. Vaikuttaminen kannattaa ja sillä on väliä! Minä en enää ole Pirkkalan päättäjänä, mutta minä toivon, että painatte ajatukseni muistiin. Jos te haluatte jonkin kunnassa muuttuvan, älkää vain toivoko sen tapahtuvan, vaan tarttukaa toimeen ja vaatikaa muutosta. Tämä uusi hieno lukiorakennus toimikoon muistutuksena tuollaisen työn merkityksestä.

2.10.2017

Miksi ostaa Uniper?

Kirjoituksen saatua yllättävän paljon julkisuutta on syytä todeta, että olen kirjoittanut tekstin yksityishenkilönä, eikä se edusta työnantajani tai muunkaan tahon näkemyksiä. Se ei myöskään ole sijoitussuositus, koska pyrin siinä lähinnä arvioimaan Uniperin energiaomistusten arvoa. Esimerkiksi yhtiön johdannaissalkun sisältöön, lainakorkoihin tai muihin rahoitukseen liittyviin asioihin en ole edes yrittänyt ottaa kantaa.

Viime viikolla saatiin yksi kaikkien aikojen suomalaisista yrityskauppauutisista, kun Suomen valtion vähän yli puoliksi omistama Fortum ilmoitti päässeensä sopimukseen E.ONin kanssa siitä, että se ostaa noin 47 % Uniperin osakkeista. Kauppaa ei voi pitää erityisen yllättävänä, sillä erityisesti Ruotsissa Uniperilla on omistuksia, joita Fortumin voi uskoa jo pitkään tavoitelleen. Toistaiseksi Fortum ei saa enemmistöosuutta Uniperissa, mutta tämä lienee lähinnä ajan kysymys, sillä Uniperin osakkeenomistajiin kuuluu paljon instituonaalisia sijoittajia, ja Fortum käynee aikanaan neuvotteluita myös niiden kanssa.

Talouslehdistössä kauppaa on kommentoitu enimmäkseen asiallisesti, ja siellä on aivan oikein nähty, että kaupassa on sekä hyviä että huonoja puolia. Sen sijaan useat poliitikot, valitettavasti myös osa vihreistä, vaikuttavat menettäneen pahasti malttinsa arvioidessaan kauppaa ja yrittäessään käyttää sitä poliittisena lyömäaseena. On tietenkin totta, että Uniperilla on omistuksessaan kivihiiltä käyttäviä voimalaitoksia, mutta yrityskauppa-analyysinä "paha yhtiö, koska sisältää kivihiiltä" on kelvoton. Vielä paljon huonompiakin arvioita olen nähnyt, sillä jotkut ovat jopa epäilleet Uniperin olevan Soneran UMTS-kauppojen tapaista tyhjää ilmaa, ja tämä on jo väitteenä täysin järjetön.

Fakta on, että valtio pääomistajana antoi Fortumin myydä vakaata tuottoa tarjoavan, luonnollisesta monopolista nauttivan sähköverkkotoiminnan verosuunnittelua maksimaalisesti hyödyntäville kansainvälisille pääomasijoittajille. Pidän tuota päätöstä virheenä, vaikka se ei olekaan aiheuttanut viimeaikaista sähkön siirtohintojen nousua. Tuo nousu johtuu täysin eduskunnan säätämistä huonosti suunnitelluista laeista, kuten kirjoitin aikaisemmin (linkki). Nyt kun näin on kuitenkin tehty, olisi  virhe estää Fortumia tekemästä rahoillaan jotain.

Verkkojen myynnin seurauksena rahaa oli käytössä sen verran paljon, että jotain sille oli tehtävä, ja silloin on käytännössä valittava siitä, mitä markkinoilla on myynnissä. Euroopan energiamarkkinoilla ei ole järkevään hintaan myynnissä suuria yrityksiä, joilla ei olisi fossiiliomistuksia. Vielä vähemmän siellä on myynnissä yhtiöitä, joilla on suuria vesivoimaomistuksia ja merkittäviä synergioita Fortumin toiminnan kanssa. Toisin sanottuna Uniper on kaikesta huolimatta juuri Fortumille yksi parhaita mahdollisia ostokohteita, mutta tämän ymmärtääkseen pitää vaivautua ensin selvittämään, mikä Uniper on. Näyttää siltä, että moni innokas kommentoija ei ole tätä jaksanut tehdä.

Mikä Uniper on?

 

Kuva 1. Uniperin sähköntuotanto-omistukset Länsi ja Keski-Euroopassa. Lähde Uniper assets.
Uniper on saksalaistaustainen energiayhtiö, jolla on huomattava asema Saksan, Ison-Britannian, Ruotsin ja Hollannin sähkömarkkinoilla sekä Saksan ja Itävallan kaasuvarastoissa. Sähköntuotannon rakennetta voi tarkastella kuvassa 1. Lisäksi sen 83,73-prosenttisesti omistama Unipro tuottaa huomattavia määriä sähköä Venäjällä. Omistuksista on saatavissa julkinen kooste, johon viittaan useaan kertaan.

Kun kyseessä on yrityskauppa, aivan ensimmäisenä pitäisi aina arvioida kaupan hintaa. Fortum on maksamassa 46,65 %:n osuudesta 3,76 miljardia euroa, eli koko Uniperin se arvioi noin 8 miljardin euron arvoiseksi. Vuonna 2016 Uniper tuotti 2,2 miljardin euron kassavirran, ja vuoden 2017 alkupuoliskolla se tuotti 1,5 miljardin kassavirran. Koko vuodelta sen arvioidaan tuottavan noin miljardin voittoa, eli yhtiön arvo suhteessa vuotuiseen voittoon (p/e, price per earnings) on erittäin maltillinen noin 8. Yhtiö on myös rajusti vähentänyt velkojaan, ja ensimmäisen vuosipuoliskon 2017 jälkeen sen kokonaisveloiksi on ilmoitettu 3,3 miljardia euroa, mikä on kassavirtoihin ja yhtiön omaisuuteen nähden vähän. Yhtiön talous on siis kunnossa, ja se on vieläpä viime aikoina vähentänyt riskejään fossiilisen energian tuotannossa myymällä osuutensa venäläisestä kaasukentästä.

Puhtaasti talouslukujen valossa Uniperia voi siis pitää edullisena. Tämä on erittäin tärkeää todeta ääneen ennen kuin lähtee arvostelemaan yrityskaupan mielekkyyttä tai Fortumin johdon arvostelukykyä. Myös sijoittajien näkemys Uniperista on yleisesti ollut, että osake on houkutteleva sijoituskohde, toisin kuin jotkut yli-innokkaat arvostelijat ovat väittäneet. Tämän voi helposti todeta katsomalla yhtiön osakekurssin kehitystä, sillä osake on noussut yli 100 % sitten vuoden 2016 syyskuun listauksen. Osa noususta voi tosin selittyä jo pitkään liikkuneilla yrityskauppahuhuilla.

Vaikka yrityskaupan arvioinnissa talouslukujen arvioinnin pitäisikin lähtökohtaisesti olla keskeisessä roolissa, suurin erimielisyys Uniper-kaupan järkevyyden osalta näyttää liittyvän yhtiön tulevaisuuden näkymiin. Olen nähnyt ainakin parin vihreän kansanedustajan väittävän, että yhtiöllä ei ole minkäänlaista tulevaisuutta, koska se on fossiilienergiayhtiö. Samalla linjalla olivat erilaiset nettinälvijät, jotka nimittelivät Uniperia E.ONin jakautumisen yhteydessä E.OFFiksi. Sanaleikki on hauska, mutta minä seuraan työkseni eurooppalaisia energiamarkkinoita, ja olen (ilmastonmuutoksen kannalta ikävä kyllä) täysin eri mieltä. Euroopan energiantuotanto muuttuu hitaasti, ja on paljon todennäköisempää, että Uniper tienaa myös fossiilienergialla vielä paljon rahaa seuraavina vuosikymmeninä. Uniperin arvokkain omaisuus on tästä huolimatta sen ei-fossiilisissa osissa. Seuraavissa kappaleissa yritän selvittää, miksi näin on.

Uniper Ruotsissa


Uniperin tai oikeastaan E.ONin tarina Ruotsissa alkoi vuonna 2001, kun E.ON osti eteläruotsalaistaustaisen Sydkraft Ab:n osake-enemmistön. Yhtiö kasvoi eteenpäin yrityostoilla, kun saksalaisilla energiantuotantoyhtiöillä meni vielä hyvin. Kuten yhtiön voimalaitoslistasta käy ilmi, se omistaa noin 1600 MW ruotsalaista säädettävää vesivoimaa ja vielä 200 MW heikommin säädettävää jokivesivoimaa. Kokonaistuotanto vaihtelee sateiden mukaan, mutta viime vuosien lukujen perusteella tuotannoksi voi arvioida 6 500 GWh eli suunnilleen puolet Suomen vuotuisesta vesivoiman tuotannosta. En voi lakata hämmästelemästä, miten esimerkiksi Iltalehti ohittaa tämän faktan "analyysissään" täysin.

Väite siitä, että ruotsalainen vesivoima on jotain menneisyyteen kuuluvaa saastuttavaa energiaa on suorastaan järjenvastainen. Tilanne on täysin päinvastoin, ja esimerkiksi Ruotsin viimevuotinen energiapoliittinen sopimus pitää, aivan syystäkin, vesivoiman merkitystä keskeisenä maan puhtaalle sähköntuotannolle. Vesivoima on tärkeässä roolissa jopa Greenpeacen ja NeoCarbon Energyn  energiaskenaarioissa, ja näitä tahoja en ihan ensimmäisenä menisi syyttämään takertumisesta vanhaan energiapolitiikkaan, vaikka monesta muusta asiasta niitä voikin arvostella.

Vesivoimaa on harvoin myynnissä, ja nyt Fortum on siis saamassa hallintaansa noin 1800 MW ruotsalaista vesivoimaa. Edellinen suuri ruotsalaisen vesivoiman kauppa taidettiin tehdä 2013, kun muutamat suomalaiset energiayhtiöt ostivat 161 MW (normaali vuosituotanto 862 GWh) Indalsälvenin vesivoimaa 605 miljoonalla eurolla. Suomessa puolestaan 300 GWh (66 MW) Kokemäen- ja Kymijoen vesivoimatuotantoa kaupattiin 239 miljoonalla eurolla vuonna 2014.

Sähkön tukkuhinta on nykyään hieman alempana kuin tuolloin, mutta toisaalta vesivoiman kiinteistöveroa on Ruotsissa sovittu alennettavaksi lähivuosina useiden eurojen edestä megawattituntia kohden, joten vesivoiman tuloksentuottokyky on suunnilleen ennallaan. Olen tutustunut Uniperin vesivoimalaitoksiin laitoskohtaisesti työni vuoksi käytettävissä olevan aineiston perusteella, enkä näe syytä pitää Uniperin laitoksia yhtään vähemmän arvokkaina kuin noita tuolloin kaupattuja laitoksia.

Lisäksi pitää huomioida, että Uniper omistaa laitokset kokonaan, ei vain osittain, kuten edellä mainitussa Kraftgården Ab:n kaupassa, mikä helpottaa entisestään laitosten täyttä hyödyntämistä. Uniperin laitokset sijaitsevat pääosin Ångermanjoella sivujokineen ja Ljungan-joella, jotka sijaitsevat samalla spot-markkina-alueella (SE2) kuin Kraftgårdenin voimaosuudet. Jonkin verran omistuksia on myös etelämpänä eli hieman korkeampien sähkön tukkuhintojen piirissä, mutta teen nyt tässä karkean oletuksen, että Uniperin laitosten tuotanto on suunnilleen saman arvoista kuin Kraftgårdenin laitosten.

Tällöin pelkästään Uniperin ruotsalaisten vesivoimalaitosten arvo olisi (6 500 GWh / 862 GWh) * 605 milj. € = 4,6 miljardia euroa. Rehellisesti sanottuna epäilen Kraftgårdenin kaupan hintaa korkeammaksi kuin mitä Fortum olisi valmis maksamaan, mutta silti Uniperin ruotsalaisen vesivoiman arvo on helposti 2,5-3 miljardia euroa. Jos joku väittää jotain muuta, esittäköön numeroita väitteidensä tueksi.

Toisekseen Ruotsin energiapoliittinen sopimus takaa myös Ruotsin ydinvoimaloille mahdollisuuden käydä teknisen elinikänsä loppuun asti. Uniper omistaa 55 % Oskarshamn 3:sta (1400 MW), noin 30 % Ringhalsin neljästä reaktorista, joista kaksi jatkaa toimintaansa vielä ainakin pari vuosikymmentä ja noin 10 % Forsmarkin kolmesta reaktorista. Tämä tarkoittaa noin 2250 MW ydinvoimatehoa (17-18 000 GWh/v), jolla on käyttöikää 20-30 vuotta. Ottaen huomioon, että Suomessa ollaan valmiita maksamaan 7 miljardia euroa Fennovoiman 1200 MW:n ydinvoimatehosta 60 vuodeksi, lähes kaksi kertaa suuremman ruotsalaisen ydinvoimatehon arvoksi on hyvin varovaisestikin arvioitava 2-3 miljardia. Yli 30 vuoden päässä olevat kassavirrat ovat nimittäin investointi- ja kauppahintalaskelmissa aika lailla arvottomia.

Jos ja kun Fortum saa enemmistön Uniperista, se pystynee suomalaisten kokemustensa perusteella tehostamaan toimintaa erityisesti Oskarshamnissa, jossa saksalaisten ydinvoimaviha on estänyt toiminnan kehittämistä. Näin tuon toiminnan arvoa voidaan ehkä jopa nostaa, sillä vuonna 1985 käynnistetty Oskarshamn 3 siirtyisi kokonaan yhden toimijan alle. Fortum nimittäin omistaa loput 45 % Oskarshamnin reaktoreista. Pidän Fortumia huomattavasti Uniperia parempana ydinvoiman omistajana, sillä Fortum pitää aivan oikein ydinvoimaa yhtenä keinona vähentää ilmastopäästöjä, kun taas Uniper tai sen edeltäjä E.ON eivät tätä halunneet ymmärtää. E.ON syyllistyi nimittäin Oskarshamnissa hiljattain yhteen Pohjois-Euroopan viime aikojen suurimmista ympäristörikoksista Fortumin vastustuksesta huolimatta.

Tällä tarkoitan sitä, että Oskarshamn 1 (473 MW) suljettiin kesällä 2017 ja Oskarshamn 2 (638 MW) pari vuotta sitten, vaikka ne olisivat olleet käyttökelpoisia vielä 10-20 vuodeksi eteenpäin. Sulkeminen ei juuri lisännyt Ruotsin päästöjä, koska Ruotsissa puhdasta sähköä riittää, mutta reaktoreiden sulkemisen vuoksi Ruotsi pystyy nyt viemään aikaisempaa vähemmän puhdasta sähköä Puolaan, Saksaan, Tanskaan ja Liettuaan. Tämä lisää Euroopan hiilidioksidipäästöjä miljooneilla tonneilla joka vuosi, ja tuon lisäyksen mittaluokka on sama kuin Suomen koko sähköntuotannon vuotuisilla päästöillä.

Hiilidioksidipäästöttömän vesi- ja ydinvoiman lisäksi Uniper toimittaa suuria määriä kaukolämpöä Malmöön kaasulla käyvästä Öresundsverketistä ja vastaa suuresta osasta Ruotsin tehoreservitarpeita, sillä Etelä-Ruotsissa ei kylminä ja tyyninä talvipäivinä ole riittävästi sähköntuotantotehoa. Myös näiden laitosten arvo on selvästi enemmän kuin nolla.

Jos Uniperin Ruotsin tuotantolaitoksia arvostetaan lähellekään toteutuneita kauppahintoja, maltillisesti laskienkin pelkästään niiden arvoksi tulisi siis määritellä vähintään 4,5 miljardia euroa.

Uniper Saksassa


Aika suuri osa Uniper-ostoon kohdistuvasta kritiikistä taitaa perustua Uniperin tuotantorakenteeseen Saksassa. Tältä osin kritiikki on tietenkin osin aivan aiheellista, sillä on tosiasia, että Saksassa poltetaan aivan liikaa hiiltä ja kaasua. Samaan aikaan haluaisin kuitenkin todeta, että tämä ei ole Uniperin tai muiden energiayhtiöiden syytä, vaan ennen kaikkea poliitikkojen vika.

Saksa on halunnut sulkea ydinvoimaloita ennenaikaisesti sen sijaan, että olisi aloittanut energiakäänteensä rusko- ja kivihiilivoimalaitostensa sulkemisella. Päästövähennystulokset ovat kiistatta surkeita ja ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta täysin riittämättömiä, kuten kuvasta 2 näkee. Kokonaispäästöt ovat vähentyneet 25 vuodessa vaivaiset 15 % (kuvassa tummanpunaiset palkit), mikä on todella heikko suoritus, eikä Saksa ole saavuttamassa vuodelle 2020 asetettuja päästövähennystavoitteita. Euroopan maista esimerkiksi Suomi, Ruotsi, Tanska ja Iso-Britannia ovat pystyneet paljon parempiin tuloksiin, kukin omilla tavoillaan.




Kuva 2. Saksan sähköntuotannon kokonaispäästöt miljoonina tonneina ja CO2-intensiteetti (g/kWh). Lähde: Icha & Kuhs, Entwicklung der spezifischen Kohlendioxid-Emissionen des deutschen Strommix in den Jahren 1990 bis 2015.

Saksan vaalien jälkeenkin Merkelin CDU jatkaa päähallituspuolueena, eikä se ole kovinkaan tarmokkaasti työskennellyt päästövähennysten edistämiseksi. Uniperin kannalta CDU:n vallan jatko tarkoittaa, että  osaa sen fossiilisesta kapasiteetista tarvitaan myös jatkossa. Itse asiassa Saksa on kieltänyt Uniperia sulkemasta eräitä kannattamattomia fossiilisia voimalaitoksia, koska niitä tarvitaan pitämään valot päällä maassa (esimerkki). Minusta on typerää syyttää Uniperia siitä, että se noudattaa viranomaisten käskyjä tässä asiassa, vaikka kuinka haluaisin vähentää fossiilisten polttoaineiden käyttöä.

On kuitenkin totta, että Uniperin 500 MW:n ruskohiilisähkökapasiteetti ja 3 000 MW enimmäkseen aika vanhaa kivihiilisähkökapasiteettia ovat sulkemisuhan alla joko taloudellisista tai poliittisista syistä lähivuosina. Niille ei pidä laskea merkittävää arvoa, eikä Fortum varmasti niin teekään. Voi hyvin olla, että Fortum ei mielellään ostaisi niitä ollenkaan, mutta sellaista pakettia ei ole myynnissä.

Uniper omistaa kuitenkin Saksassa noin 1000 MW enimmäkseen heikosti säädettävissä olevaa jokivesivoimaa ja 750 MW toiminnassa olevaa pumppuvesivoimaa. Kaikkien näkemieni energiastrategioiden mukaan Saksa tarvitsee tällaista uusiutuvan energian kapasiteettia myös tulevaisuudessa. Yhtiö on tuottanut Saksassa noin 5 TWh hyvin kannattavaa vesisähköä vuodessa, ja lisäksi sillä on säätökapasiteettia pumppuvoimaloissaan. Pelkästään vesisähkön myynnistä tulee kassavirtaa arviolta 200 miljoonaa euroa vuodessa ja nopeasti säätyvä pumppuvoimalatuotanto on Saksassa arvokasta, jolloin näidenkin laitosten arvoksi on hyvin konservatiivisillakin oletuksilla laskettava 2 miljardia euroa. Tämä on perusteltu arvio myös Ruotsin hintoihin nähden, sillä Saksassa sähköstä maksetaan paremmin kuin Ruotsissa, ja Uniperin saksalaisen vesisähkön määrä on vain hieman pienempi kuin ruotsalaisen.

Uniperin kaasusähköteho Saksassa on noin 3 000 MW, ja kaasun käyttö on vahvasti läsnä Saksan energiastrategioissa vielä vuosikymmeniä tästä eteenpäin. Tältä osin en voi ymmärtää, miten laitoksia voisi pitää arvottomina. Uniper omistaa myös noin neljänneksen Saksan kaikesta maakaasun varastointikapasiteetista, ja koska lähes koko Saksa lämmitetään kaasulla, varastoinnillekin lienee kysyntää pitkäksi aikaa. En todellakaan tiedä, onko tämä Fortumin strategiaan sopivaa bisnestä, mutta arvotonta tai hyödytöntä se ei missään tapauksessa ole. Oma asiantuntemukseni ei tosin riitä arvioimaan kaasun varastointikapasiteetin arvoa, joten jätän sen laskelmissani alhaiseksi. Lisäksi Uniperilla on kaasuputkiosuuksia (Itämeri-Tsekin raja eli OPAL-putki ja Hollanti-UK -yhteys, molemmista 20 % osuus), ja niille voi yhdessä laskea ainakin parin sadan miljoonan euron arvon.

Poliittisesti ongelmallisin Uniperin projekteista saattaa olla valmisteilla oleva Nord Stream 2 -kaasuputki, jossa yritys on mukana. En voi olla yhtymättä Elina Lepomäen näkemykseen siitä, että Suomessa ei ole oikein edes vakavasti keskusteltu asian poliittisista ulottuvuuksista. Pidän Suomen poliittista johtoa naiivina, kun tähän ei olla pystytty, mutta toisaalta Saksan pitäisi olla se maa, jonka pitäisi uskaltaa puhaltaa pilliin. Nord Stream 2 on kaupallisesti tarpeeton, heikentää Ukrainan asemaa ja synnyttää ristiriitoja EU:n sisällä. Putken rakentaminen kuitenkin mitä todennäköisimmin ratkeaa ennen kuin Fortumilla on edes määräysvaltaa Uniperissa, joten en näe sen juuri vaikuttavan tähän kauppaan.

Lisäksi on vielä syytä huomata, että Saksassa uusiutuvan sähköntuotannon rakentamisvauhti on hidastunut huippuvuosista. Jos uusiutuvien vuotuinen rakentamisvauhti on esimerkiksi 5 GW tuulivoimaa ja 1,5 GW aurinkovoimaa, kuten sen arvioidaan vuonna 2017 olevan, se ei riitä edes korvaamaan vuoden 2022 loppuun mennessä käytöstä poistumassa olevien ydinvoimaloiden tuotantoa. Lisäksi samanaikaisesti vanhaa loppuunajettua tuulivoimaa puretaan, joten käytännössä Saksan sähkömarkkinoilla CO2-päästöttömästi tuotetun sähkön määrä vähenee lähivuosina, mikä tarkoittaa hieman lisää tuotantoa fossiilisissa tuotantolaitoksissa.

Uniper muualla EU:ssa


Isossa-Britanniassa Uniperilla on 2000 MW hiilisähkötehoa ja 4300 MW kaasusähkötehoa. Iso-Britannia on ajanut kivihiilen käytön käytännössä alas kansallisella hiiliverolla ja Uniperin laitokset ovat lähellä käyttöikänsä päätä, joten niille ei kannata laskea mitään arvoa. Sen sijaan kaasulaitosten käyttö Britanniassa on kasvanut voimakkaasti, kuten Uniperin laitoslistan sivulta 5 näkyy. Useat Uniperin laitokset ovat myös pärjänneet Ison-Britannian kapasiteettimarkkinakilpailutuksissa, eli ne ovat varmasti käytössä vielä vuosienkin päästä.

Ison-Britannian sähkömarkkinatilanne on nykyisellään aika kireä, eikä laitoksia juuri enää jää varalle kylminä ja tyyninä talvipäivänä, sillä kivihiililaitosten poistuttua markkinoilta maa on täysin riippuvainen maakaasusähköstä. Maassa ei ole myöskään poliittista tahtoa tukea suunnattomia määriä uutta uusiutuvaa sähköntuotantoa, vaan sen lisäys on vähittäistä, joten maakaasua käytetään varmuudella ainakin 20 vuotta eteenpäin. Näin ollen Ison-Britannian kaasulaitoksilla on huomattavaa arvoa. Vastaavien uusien laitosten arvo olisi useita miljardeja euroja, ja vuonna 2015 Uniperin laitokset tuottivat Britannian markkinan keskihinnalla arvioituna 750 miljoonan euron edestä sähköä. Näillä luvuilla 1-2 miljardin euron arvostus laitoksille ei varmasti ole liikaa.

Ranskassa Uniperilla on pari hiililaitosta, mutta nämäkin sulkeutunevat lähivuosina, eikä Fortum varmasti näe niille arvoa. Sen sijaan Ranskan kaasulaitosten arvo saattaa nousta huomattavasti, jos Ranska alkaa todella sulkea ydinvoimaa Macronin suunnitelmien mukaan. Tällaisessa tilanteessa Uniperin kahden kaasuvoimalaitoksen käyttö noussee merkittävästi.

Hollannissa Uniper omistaa Maasvlakten suuret hiililaitokset, teholtaan yhteensä 2140 MW, ja niistä voinee melkoisella varmuudella sanoa, että ne ovat omistajalleen taakka. Hollanti, toisin kuin Saksa, on asettamassa aika tiukkoja päästövähennysvaatimuksia, ja saattaa hyvin jopa olla kieltämässä hiilen käyttöä jo ensi vuosikymmenen aikana. Toisaalta varsinkin uusin laitos (1070 MW) on kyllä juoksevien kulujen osalta melko kannattava hyvän hyötysuhteen ja modernin tekniikkansa ansiosta, joten hyvää kassavirtaa tuostakin laitoksesta kyllä vielä jonkin aikaa saa.

Hollannissa Uniperilla on kuitenkin myös kaasu-CHP:ta, ja sen tulevaisuus näyttää valoisalta, varsinkin jos Hollanti rajoittaa tiukasti hiilen käyttöä. Myös Belgian kaasuvoimalaitoksilla on vastaavia mahdollisuuksia, mutta näissä maissa Uniperin toiminta on sen verran pientä, että kauppahintaan sillä ei liene suurta vaikutusta. Unkarissa Uniperin ainoan laitoksen tuotanto on ollut voimakkassa kasvussa viime vuosina, ja Itä-Euroopan suunnalla kaasun käytön lisääntyminen itse asiassa edistää ilmastotavoitteita nykytilanteeseen nähden, joten politiikka ei ole sulkemassa kasvun mahdollisuuksia.

Uniper Venäjällä


Viimeisenä käsittelen Uniperin Venäjän-bisneksiä. En millään tavalla kyseenalaista sitä arviota, että Venäjällä energiabisneksen riskien arviointi on kovin erilaista kuin lännessä. On kuitenkin syytä huomata, että nimenomaan sähkötuotannossa venäläiset poliitikot ovat, niin uskomatonta kuin se onkin, olleet paljon luotettavampia kumppaneita energiayhtiöille kuin EU:n poliitikot.

EU:n päästökauppa otettiin käyttöön 2005, ja tuohon aikaan poliitikot kannustivat voimakkaasti EU-alueen yhtiöitä investoimaan päästöttömään energiantuotantoon, koska päästöoikeuksien nousevien hintojen väitettiin tekevän monista investoinneista aikaisempaa kannattavampia. Näin ei tapahtunut, ja ne yhtiöt, jotka tuolloin uskoivat poliitikkojen lupauksiin merkityksellisestä päästökaupasta, ovat saaneet raskaasti pettyä.

Todellisuudessa poliitikot ympäri Euroopan ryhtyivät rakentelemaan erilaisia tukijärjestelmiä uusiutuvalle energialle sekä kiristivät energiansäästötavoitteita. Kun tämän lisäksi Yhdysvalloista alkanut lama vähensi teollisuustuotantoa, päästöoikeuksien kysyntä laski. Nämä tekijät yhdessä romahduttivat päästökaupan hinnat, eivätkä Euroopan poliitikot vaivautuneet tekemään tilanteelle mitään. Käytännössä kaikki, jotka kuuntelivat poliitikkojen puheita 2000-luvun alussa ja investoivat omia rahojaan päästökauppaan luottaen, ovat olleet 2010-luvun energiasektorin häviäjiä. Sen sijaan voittajia ovat ne, jotka vähät välittivät EU:n päästökaupasta keskittyessään metsästämään tuottoisimpia valtioiden kansallisia tukijärjestelmiä. Tämä ei todellakaan ole kunniaksi EU:lle tai sen ilmastotavoitteille. Toisaalta voi silti todeta, että se on silti ollut maailman parhaasta päästä, koska pelkästään ylikansallisen järjestelmän luominen oli melkoinen ponnistus.

Venäjällä ilmastotavoitteista ei suuremmin ole piitattu, vaikka he ovatkin mukana kansainvälisissä sopimuksissa. Sen sijaan viime vuosikymmenen lopulla maahan haluttiin rakentuvan uutta sähköntuotantokapasiteettia kapasiteettimaksujärjestelmän avulla. Toisin kuin EU:ssa, venäläiset ovat pitäneet lupauksensa, ja investoijat ovat saaneet luvattuja tuottoja järjestelmästä, kun ovat rakentaneet uutta kapasiteettia. Järjestelmä on tosin sähkön kuluttajille varsin kallis enkä sitä siksi muille suosittele, mutta tuon aiheen käsittely ei kuulu tähän kirjoitukseen.

Näistä maksuista ovat hyötyneet sekä Fortum että Uniper, ja maksut jatkuvat pitkälle tulevaisuuteen. Myös vanha kapasiteetti on päässyt kapasiteettimaksujen piiriin siellä, missä se on katsottu tarpeelliseksi. Uniper kertookin  International Power -yksikkönsä tuottaneen vuonna 2016 noin 55 000 GWh sähköä, josta siis suuri osa Venäjällä. Kokonaistuloja syntyi 1,1 miljardia euroa, ja voitoksi jäi noin 100 miljoonaa euroa ja edellisvuonna peräti 240 miljoonaa euroa. Vaikka Venäjän bisnekseen voi monesta syystä suhtautua epäillen, se on viime aikoina ollut yllättävän vakaata, ja suurin ongelma lienee ollut ruplan kurssin vaihtelu. Läntisessä Euroopassa tuollaisen bisneksen arvoksi voisi varmasti sanoa ainakin 1,5-2 miljardia euroa, mutta Venäjän maariski huomioiden arvoa ei voine pitää näin korkeana.

Ei Venäjän bisnestä voi silti missään tapauksessa pitää arvottomana eikä edes täysin arvaamattomana. Uskon Fortumin tuntevan sikäläisen energiabisneksen varsin hyvin aikaisempien kokemustensa perusteella, ja pitkällä aikavälillä lienee jopa mahdollista löytää synergiaa Fortumin ja Uniperin Venäjän-toimintojen välille. Tästä huolimatta Fortumin Venäjä-riski huolestuttaa minua myös kaupan jälkeen, ja joku toinen saattaa arvioida sen jopa niin suureksi, että suhtautuu myös tähän kauppaan kriittisesti. Venäjän-toiminnan osuus Fortumin liikevaihdosta kuitenkin jopa laskee Uniper-kaupan myötä, koska Uniperin muu toiminta on niin laajaa.

Lopuksi


Kuva 3 sisältää tekstissä mainitut arviot kerättynä yhteen. Siitä näkee hyvin, että Uniperin voimalaitokset ovat arvokkaita, vaikka fossiilivoimalle ei suurta arvoa laskisikaan.


Kuva 3 Arvio Uniperin osien arvosta.

Maakohtaisen läpikäynnin perusteella on syytä olettaa, että Uniperin kaltaisen yhtiön ostaminen osina olisi kalliimpaa kuin mitä se nyt kokonaisuutena Fortumille maksaa. Uniperin osien arvo on käyttämieni konservatiivisimpien arvioidenkin mukaan enemmän kuin tuo 8 miljardia euroa, lähinnä siksi, että Uniper sisältää paljon edullista ja päästötöntä sähköntuotantoa Ruotsissa ja Saksassa. Minusta tämä riittää perusteeksi sille, että Fortumin kannattaa ostaa Uniperia, sillä puhtaan ja kannattavan sähköntuotannon omistaminen Euroopassa hyödyttää pitkällä aikavälillä myös suomalaista veronmaksajaa.

Arviot, jotka väittävät, että Fortum on tyhmä maksaessaan hiilivoimasta, eivät vaikuta tämän analyysin mukaan kovin järkeviltä. Minä en tosiasiassa usko, että Fortum edes ajattelee maksavansa hiilivoimasta, vaan se tulee vain harmillisena ja lähes arvottomana osana pakettia. Se, mistä Uniperissa ensisijaisesti kannattaa maksaa, on Ruotsin ja Saksan vesivoima sekä ruotsalainen ydinvoima, jossa Fortumilla on jo ennestään suuria omistuksia. Fortumin kannalta varsinkin Oskarshamnin pääomistuksen ajautuminen jonkun kilpailijan käsiin olisi suorastaan haitallista.

Muilta osin varsinkin kaasusähkölle riittää kysyntää vielä vuosikymmeniksi Länsi-Euroopassa, joten kaasuvoimalaitoksilla on arvoa riippumatta siitä, pitääkö Fortum ne itse vai pyrkiikö se myymään ne aikanaan muualle. Olisi itse asiassa hienoa, jos yhteistuotannon hyvin tunteva Fortum voisi esimerkiksi lisätä kaukolämmön käyttöä Euroopassa vaikkapa noiden laitosten avulla. Keski-Euroopassa nimittäin tuotetaan vielä paljon lämpöenergian hukkaavaa lauhdesähköä, ja samaan aikaan asuntoja lämmitetään vielä enimmäkseen kiinteistökohtaisesti öljyllä ja kaasulla. On joka tapauksessa todellisuuteen perustumatonta toiveajattelua, että fossiilisilla polttoaineilla tuotettu sähkö ja lämpö olisivat kokonaan poistumassa markkinoilta seuraavan 10-20 vuoden sisällä, sillä suurin osa Euroopan maista ei edes tavoittele tällaista energiastrategioissaan.

Mitä hiilivoimaan tulee, uskon, että Uniperin siirtyminen Fortumin määräysvaltaan saattaisi jopa hieman kiihdyttää hiililaitosten sulkemisia. Uniperin strategia vaikuttaa nimittäin paljon enemmän perinteisen fossiiliyhtiön strategialta kuin Fortumin. Minä uskon, että päästövähennysten kannalta on tehokkaampaa antaa Fortumin ostaa Uniper ja sitten kohdistaa Fortumiin painetta saastuttavimpien laitosten sulkemiseksi ja vähäpäästöisen tuotannon lisäämiseksi. Tässä kuitenkin tarvitaan myös paikallisviranomaisten yhteistyötä ja sähköverkkoinvestointeja, sillä sen enempää Uniper kuin Fortumkaan ei voi sulkea laitoksia, jos viranomaiset eivät tähän suostu tai verkko ei muuten pysty takaamaan ihmisille sähkön saantia.

Vielä hienompaa tietysti olisi, jos Fortum saataisiin ilmastosyistä käynnistämään esimerkiksi turhaan suljetut Oskarshamn 1 ja/tai 2 uudestaan, ja lisäsähkö ohjattaisiin Keski-Euroopan vientiin tai vaikkapa lämmityksen, liikenteen tai teollisuuden prosessien sähköistämiseen. Myös meillä täällä Pohjolassa kuluu edelleen aivan liikaa fossiilienergiaa sähkösektorin ulkopuolella, joten se olisi todellinen vuosikymmenen ilmastoteko.

21.6.2017

Sähköveroa pitää laskea!

Hyvät kuulijat,

haluan ravistella vihreitä perinteitä. Meitä pidetään joskus puolueena, joka aina haluaa nostaa energiaverotusta, ja minusta olisi aika muuttaa tilannetta.

Suomalainen sähkö on maailman puhtaimmasta päästä ja lisääntyvä hiilidioksidipäästötön tuotanto, erityisesti tuulivoima sekä Olkiluoto 3 muuttavat sitä yhä puhtaammaksi. Suomen viimeinenkin merkittävä hiililauhdevoimala Porissa siirtyy pääosin reservikäyttöön 1.heinäkuuta kilpailukyvyttömyyden vuoksi.

Tähän nähden sähkön nykyinen verotus on täysin älytöntä. Korkea sähkövero estää puhtaan sähkön käyttöä liikenteessä ja lämmityksessä fossiilisten polttoaineiden sijaan, myös silloin kun puhdasta sähköä on tarjolla ylen määrin ja edullisesti. Esimerkiksi kaukolämmön tuotannossa sähköä verotetaan aina hyvin raskaasti, vaikka kaikki sähkö tehtäisiin hetkellisesti päästöttömästi. Vihreiden ei pidä pitää sähkön käyttöä vihollisenaan, vaan pikemminkin sähköistämisen pitää olla liittolaisemme taistossa hiiltä ja öljyä vastaan.

Edes teollisuudessa sähkön verotus ei ole nykyisellään erityisen järkevää. Suomalainen pienteollisuus maksaa jopa 14 kertaa korkeampaa sähköveroa kuin Norjan tai Ruotsin vastaava teollisuus. Samaan aikaan teollisuus voi kuitenkin eräissä merkittävissä prosesseissaan käyttää jopa veroista kokonaan vapautettuja fossiilisia polttoaineita, kuten hiiltä ja kaasua. Toisin sanottuna huonosti suunniteltu energiaverotuksemme itse asiassa pitää teollisuuden prosesseja kiinni fossiilisissa polttoaineissa ja on osaltaan estämässä teollisuuden prosessien sähköistymistä. Tämä on täysin Vihreiden tavoitteiden vastaista.

Minä haluan, että ilmastonmuutoksen torjuntaa edistääkseen Vihreät tavoittelee sähköverotuksen alentamista tai ainakin muuttamista siten, että halvan sähkön aikana sähkövero jää hyvin alhaiseksi. Tämä tekisi sähköautoilusta entistä houkuttelevampaa, koska sähköautot olisivat usein latauksessa, kun sähkö on halvimmillaan öisin. Tämä tukee myös osaltaan sähkön markkinahintaa silloin, kun meillä on vesi- tai tuulivoiman vuoksi hetkellisesti ylitarjontaa puhtaasta sähköstä. Samalla uusiutuvan energian kannattavuus paranee, ja sen tukitarve näin pienenee. Myöskään teollisuuden sähkön verotusta ei pidä nostaa, koska varsinkin nykytilanteessa se ohjaa teollisuuden kehitystä väärään suuntaan.

Sähköveron laskeminen tai muuttaminen prosenttimääräiseksi edistää liikenteen ja teollisuuden prosessien sähköistämistä, ja sähköistäminen on käytännöllinen ja nykyteknologialla mahdollinen tapa päästä irti fossiilisista polttoaineista. Tavoitteenamme on aidosti hiilineutraali yhteiskunta, eikä se onnistu, jos emme luovu hiilestä ja öljystä liikenteessä ja teollisuudessa, joten Vihreiden on toimittava yhteiskunnan sähköistämiseksi. Sähkövero alas!




Pidin tämän puheen Vihreiden puoluekokouksessa lauantaina 17.6. suuren mediahuomion keskellä, kun puheenjohtajavaalin tulosten vielä uskottiin saapuvan aivan millä hetkellä hyvänsä.

On syytä huomata, että Suomessa kaasun, hiilen ja öljyn lämmityskäyttöä verotetaan jo nykyisellään varsin raskaasti, toisin kuin esimerkiksi Keski-Euroopassa. Sen sijaan useat teollisuuden prosessit, joissa näitä käytetään osana reaktiota tai palamisesta syntyvä liekki koskettaa lopputuotetta, saavat hyödyntää mainittuja polttoaineita verottomasti.

8.4.2017

Ehdokassuosituksia kuntavaaleihin 2017

Kuntavaalien varsinainen äänestyspäivä on huomenna, enkä ole ehdolla yhtään missään. Tilanne on minulle outo, sillä tähän mennessä olen täysikäisenä ollut aina ehdolla kuntavaaleissa. Ehdin olla yli 11 vuotta peräjälkeen Pirkkalan nuorin kunnanvaltuutettu, mutta tuo ura päättyi vuosi sitten. Haluan kuitenkin antaa muutamiin kuntiin ehdokassuosituksia, vaikka nykyään olen itse vantaalainen.

Pirkkala


Pirkkalassa listalla on tietenkin paljon tuttuja. Voin lämpimästi suositella sekä nykyistä kunnanhallituksen edustajaamme Teppo Hoikkalaa että pormestariehdokastamme Arja Rinneahoa. Tiedän molempien tehneen ja tekevän jatkossakin ahkeraa työtä Pirkkalan puolesta. Uusista nimistä voin suositella entistä opettajaani Jarkko Hovilaista, jonka voin taata ajattelevan ympäristöä ja luontoa kaikessa päätöksenteossa.

Kaikki mainitut ihmiset pitävät myös taatusti laadukkaan peruskoulutuksen ja varhaiskasvatuksen puolta tiukoissa neuvotteluissa. Kuluneen vaalikauden suurimpana poliittisena tappionani Pirkkalassa pidän juuri sitä, ettemme saaneet torjuttua riittävästi Kokoomuksen ja SDP:n ajamia leikkauksia peruskoulutukseen ja päivähoitoon vuoden 2016 talousarviossa. Tuota päätöksentekoa voi tutkia jälkikäteen Pirkkalan kunnan sivuilta.

Jokaisessa vaalisuosituksessa olisi hyvä olla myös jokin yllätys, ja minä haluan sisällyttää sellaisen myös tähän kirjoitukseen. Myös Pirkkalan muissa puolueissa on hyviä ehdokkaita, ja minä haluan mainita heistä erityisesti yhden. Jos haluaa äänestää Pirkkalassa Perussuomalaisia, minä suosittelen Armi Kärkeä. Hän on erittäin yhteistyökykyinen, kuten muutkin tuntemani Pirkkalan perussuomalaiset, ja hänellä on sydän paikallaan. Olen saanut kuulla ja nähdä hänen tekevän työtä pienen ihmisen puolesta.

Tampere


Tampereella Vihreillä on erinomainen lista ja suositeltavia ehdokkaita on paljon. Minun valintani olisi kuitenkin Jaakko Stenhäll, joka on Tampereen yhdyskuntalautakunnan varapuheenjohtajana ollut eturintamassa vääntämässä niin Tampereen ratikan kuin miellyttävän Hämeenkadunkin puolesta. Hän on ollut vahvasti ohjaamassa Tampereen kaupunkikehitystä oikeaan suuntaan. Toinen valintani on Iiris Suomela, jonka rohkeutta ihailen. Hän ei ole vaiennut epäoikeudenmukaisuuksista tai vääryyksistä silloinkaan, kun on tiennyt, että esimerkiksi rasismiin puuttuminen julkisesti synnyttää vastustusta ja jopa suoranaista vihaa. Hänen kokemustensa perusteella olen ensimmäistä kertaa edes vähän ymmärtänyt sitä, että Vihreiden asioiden edistäminen nuorena naisena kohtaa paljon aivan erilaista palautetta kuin mitä olen koskaan joutunut nuorena miehenä kokemaan.

Helsinki


Aikaisempien kirjoitusteni myötä ei liene epäselvää, että olen äärimmäisen huolissani ilmastonmuutoksesta ja sen vaikutuksesta ympäristöön. Helsingissä tehdään todennäköisesti lähivuosien aikana merkittäviä energiaratkaisuja, ja minä toivon, että niitä tehdään mahdollisimman ennakkoluulottomasti. Samalla se vaatii myös hyvää asiantuntemusta, ja nämä ominaisuudet yhdistyvät Atte Harjanteessa. Minun on myös vaikea sanoa mitään Helsingin kunnallispolitiikasta ajattelematta kaupunkikehityksen puolesta väsymättä taistelevaa Osmo Soininvaaraa, mutta hänen läpimenoonsa minun tukeani ei varsinaisesti tarvita.

Turku


Turussa ennakkoluulotonta ilmastopolitiikka ja tiukkaa luonnonarvojen puolustamista tieteen ja politiikan keinoin edustaa Tieteen ja teknologian vihreiden varapuheenjohtaja Jakke Mäkelä. Hänen ansioihinsa kuuluu muun muassa erinomaisen perusteellinen blogikirjoitussarja Talvivaaran kaivoksen ympäristöongelmista. Jos puolestaan äänestää valtuutettu, rakennuslautakunnan puheenjohtaja Saara Ilvessaloa, antaa varmuudella äänensä kaupunkikehityksen puolesta Turussa.


Vantaa


Nykyisessä kotikaupungissani Vantaalla valinta ei ollut minulle kovin helppoa, koska en yksinkertaisesti tunne ehdokkaita kovin hyvin. Päädyin kuitenkin suosittelemaan luonnonystävää, valtuuston varapuheenjohtaja Anniina Kostilaista. Hän ei ainakaan riehaannu biotaloudesta hallitsemattomasti aivan liian monen muun kuntapoliitikon tavoin, vaan on todellinen metsien ystävä ja tuntija.


Bonus: Kittilä


Kuluvalla valtuustokaudella Suomessa on ollut yksi kunta, jossa on harjoitettu aivan ylivoimaisesti Suomen huonointa kuntapolitiikkaa, ja se on ehdottomasti Kittilä. Lähes kaikki valtuutetut ovat syytettynä rikoksista sotkuisessa vyyhdissä, jonka lähtökohta on käytännössä siinä, että päättäjien enemmistö yrittää mitä törkeimmällä tavalla suojella paikallista yrittäjää lain kouralta. Tällaista toimintaa ei pidä hyväksyä missään.

Minä en tunne listan ihmisiä henkilökohtaisesti, mutta kunnan päätöksenteon uudistamiseksi suosittelen ehdottomasti äänestämään joko Vihreiden yhtä ehdokasta tai Oikeudenmukainen Kittilä -listaa. Jälkimmäisellä listalla on ehdolla myös kunnanvaltuuston nykyinen puheenjohtaja Inkeri Yritys, joka on kunnioitettavalla tavalla puolustanut oikeudenumukaisuutta paikallista hyvä veli/sisar -kerhoa vastaan. Se osoittaa kuntapoliitikolta itsenäistä omaa ajattelua ja rohkeutta.

13.3.2017

Ehdolla TEK:n vaaleissa

Olen ehdolla ammattijärjestöni Tekniikan Akateemisten (TEK) valtuustoon eteläisellä vaalialueella numerolla 282. Vaalien äänestysaika on 21.3.-3.4.2017.

Tärkein syyni lähteä ehdokkaaksi oli, että haluan oman ammattiliittoni olevan mukana työelämän väistämättömässä muutoksessa mieluummin kehittävästi kuin jarruttavasti.

Sosiaaliturvassa on edettävä perustulon suuntaan, koska työpaikoista on tulossa maailman muuttuessa nykyistä epävarmempia. Tällöin elämän varrelle mahtuu helpommin niin kouluttautumis- kuin yrittäjyysjaksojakin tarvittaessa.

Haluan olla myös puolustamassa maksutonta koulutusta sekä TEKin sisällä että muussa yhteiskunnassa. Maksuton koulutus on tärkeä osa Suomen historiallista menestystarinaa, sillä se on tarjonnut suurelle osalle nuorista mahdollisuuden kouluttautua pitkälle, ja tämä on turvattava jatkossakin.

TEKin on tärkeää myös pitää ääntä riittävän yliopistojen rahoituksen puolesta. Niin tekniikan kuin muidenkin alojen koulutus ja tutkimus ovat kärsineet yliopistojen ja muun tutkimuksen suurista leikkauksista, ja suunta on käännettävä. Yliopistokoulutus ja -tutkimus luovat tulevaisuuden menestystarinoita, mutta nykyinen kehitys on johtanut siihen, että yliopistot houkuttelevat entistä vähemmän lahjakkaita tutkijoita ja yliopistojen työilmapiiri on heikentynyt. Tämä ei saa jatkua, ei Suomen eikä TEKin jäsenten edun vuoksi.

17.10.2016

Sähkön hinta ja verotuet: kansainvälinen vertailu

Sähkön hinta on ollut minulle jo useamman vuoden ajan tärkeä kirjoitusten aihe, johon olen toistuvasti palannut. Viime aikoina sähkön hintakeskustelu on nostanut päätään erityisesti hallituksen kaavaileman päästökauppakompensaation käsittelyn yhteydessä. Myös Valtion taloudellinen tutkimuskeskus (VATT) tutki hiljattain valtion energiaintensiiviselle teollisuudelle antamia verotukia, ja esittää tutkimuksessaan, että nuo verotuet eivät ole kovinkaan hyödyllisiä. Lisäksi VATT toteaa, että sähkön hinnan ei Eurostatin tilastojen perusteella pitäisi olla ongelma Suomen teollisuudelle, koska sähkö on Suomessa teollisuudelle verrattain halpaa kuvan 1 mukaisesti. Olen myös itse kirjoittanut aiheesta aikaisemmin tässä ja tässä, ja jälkimmäisessä kirjoituksessa nojauduin myös vahvasti Eurostatin tilastoihin.

Kuva 1. Teollisuuden sähkön hinnat mukaan lukien verot ja maksut Suomessa ja muualla Euroopassa vuoden 2015 toisella puoliskolla. Tietolähde: Eurostat, kuva VATT.

Viime aikoina minulla on kuitenkin ollut mahdollisuus arvioida tilannetta aikaisempaa laajemmin, ja arvostamani ihmiset ovat saaneet minut epäilemään Eurostatin tilastojen paikkansa pitävyyttä teollisten yritysten osalta. Jotkin teollisuusyritykset ovat nimittäin jo pitkään sanoneet, että erityisesti Saksan osalta viralliset tilastot kuvaavat tilannetta kovin huonosti, ja tämän vuoksi päätin itse lähteä selvittämään tilannetta.

Toinen syy innostukselleni on, että keskustelu ympäristölle haitallisista verotuista on kiihtynyt. Keskustelun pohjana toimii usein Matti Hyyrysen Ympäristöministeriölle tekemä ansiokas raportti YMra 13/2013, jossa energiasektorin verotuiksi arvioidaan  noin 800 miljoonaa euroa (s.129) ja liikennesektorin verotuiksi noin 1800 miljoonaa euroa. Raportti on perusteellisesti tehty, mutta sitä käytetään välillä hieman kyseenalaisin tavoin eri keskusteluissa. Ympäristölle haitallisen tuen määritelmänä käytetään nimittäin OECD:n määritelmää, jonka mukaan tuki luokitellaan haitalliseksi, jos se lisää haitan määrää suhteessa siihen, että tukea ei olisi. Määriteltäessä ei kuitenkaan pystytä ottamaan kaikkia mahdollisia vaikutuksia huomioon, ja missään tapauksessa verotuen poistaminen ei tarkoita sitä, että tuo summa veroja saataisiin kerätyksi. Tuettu toiminta nimittäin vähenee, joskus merkittävästikin, jos tuki poistetaan.

Energia-alan esimerkkinä voidaan mainita yhdistetyn sähkön ja lämmön tuotannon hiilidioksidiveron puolitus. Se on verotuki, jonka määräksi arvioidaan selvityksessä 67 miljoonaa euroa ja summa on sittemmin hieman noussut. Maan hallitus lähti selvittämään tuon puolituksen poistoa, ja VTT:n selvitys tuli siihen tulokseen, että vaikka poisto vähentäisi Suomen lämpösektorin päästöjä, se samalla lisäisi sähkösektorin päästöjä, heikentäisi Suomen sähköomavaraisuutta ja lisäisi sähkön tuontia, mikä puolestaan lisäisi fossiilisten polttoaineiden käyttöä esimerkiksi Virossa ja Venäjällä. Tällöin kokonaispäästöt ilmakehään eivät vähentyisi, vaikka ne Suomen rajojen sisällä vähentyisivätkin. Hallitus onneksi ymmärsi tämän ja luopui suunnitelmastaan. Toisin sanottuna ympäristölle haitallinen verotuki ei ollutkaan haitallinen, kun ymmärrettiin katsoa koko kuvaa.

Määritelmän toinen ongelma on, että verotuki määritellään vain maan sisäisessä kontekstissa. Selvityksen mukaanhan Suomi tukee esimerkiksi liikennepolttoaineiden käyttöä merkittävillä summilla ja vastaavalla mittarilla esimerkiksi USA ei tue niitä juuri lainkaan. Ei niin, koska Yhdysvalloissa kaikki maksavat hyvin alhaisia polttoaineveroja, paljon pienempiä kuin kukaan Suomessa vähennysten jälkeenkään. Toisin sanottuna Suomi verottaa myös verotutettua liikennepolttoaineiden käyttöä paljon enemmän kuin Yhdysvallat, joten pelkän verotuen summan vertailu on oikeastaan varsin älytöntä. Tämän takia verotukia eri maiden kesken vertailtaessa pitää olla erityisen varovainen.

Energiaintensiivisten yritysten verotuet eri maissa


Suomen verotuetuista sektoreista minä tunnen parhaimmin energiasektorin, ja siksi keskityn tässä kirjoituksessa näihin verotukiin. Ympäristöministeriön selvityksessä näitä verotukia ovat energiaintensiivisten yritysten veronpalautus (selvityksessä 120 milj. €) ja teollisuuden ja kasvihuoneiden alempi sähköverokanta (400 milj. €). Uutena tukena hallitus on hiljan esittänyt jo mainittua päästökauppakompensaatiota (40 milj. €), jolla on tarkoitus suojata teollisuutta päästökaupan sähkön hintaa nostavalta vaikutukselta. Kaikki kirjoituksessa esitetyt luvut on laskettu tekemälläni excel-pohjalla, johon voi tutustua itse tämän linkin takaa.

En millään tavalla halua kiistää sitä, että summat kuulostavat varsin suurilta. Tuolla rahalla valtio voisi varmasti rahapulassaan tehdä paljon muutakin kuin alentaa yritysten energiaverotusta. Tässä yhteydessä on kuitenkin muistettava, että summat ovat laskennallisia. Esimerkiksi teollisuuden alemmasta sähköverokannasta luopuminen aiheuttaisi väistämättä tehtaiden lakkautuksia Suomessa ja niiden siirtämistä muihin maihin. Tämä vähentäisi työllisyyttä, eikä välttämättä edes vähentäisi päästöjä, sillä suurimmassa osassa maailmaa sähköntuotanto on merkittävästi saastuttavampaa kuin Suomessa. Kokonaisvaikutusta on tietysti vaikea arvioida, mutta tekemäni kansainvälisen sähkön hinta- ja verotukivertailun perusteella uskallan väittää, että tuet eivät ole merkityksettömiä.

Erityisen paljon minua on viime aikoina ihmetyttänyt se, että jotkut ihmiset ovat pyrkineet esittämään asian aivan kuin Suomi tekisi sähkön käytön verotukiensa avulla erityisen taantumuksellista tai menneisyyteen katsovaa energiapolitiikkaa. Samaan aikaan joitakin muita eurooppalaisia maita pyritään esittämään edistyksellisen ja tulevaisuuteen tähtäävän energiapolitiikan airueina. Tällainen keskustelu asettuu mielenkiintoiseen valoon, kun tutustuu kuviin 2 ja 3.

Kuva 2. Pienen teollisuusyrityksen nauttimat verotuet ja maksuvapautukset valituissa Euroopan maissa. Vuosikulutus 10 000 MWh. Tiedot kerätty itse julkisista lähteistä.

Kuva 3. Suuren teollisuusyrityksen nauttimat verotuet ja maksuvapautukset valituissa Euroopan maissa.
Vuosikulutus 1 TWh, toimiala terästeollisuus. Tiedot kerätty itse julkisista lähteistä.

Kuten kuvista 2 ja 3 näkee, Suomen verotuet eivät ole keskeisiin kilpailijamaihimme nähden erityisen suuria, vaan ne ovat itse asiassa tämän vertailun pienimpiä. Naapurimaidemme kanssa ne ovat kuitenkin kohtuullisen lähellä toisiaan. Tämä johtuu ennen kaikkea verotuen määritelmästä, eli tässä verotueksi on OECD:n määritelmän mukaisesti määritelty kaikki sellainen, joka alentaa teollisuuden maksamaa hintaa suhteessa "normaaliin". Normaaliksi on puolestaan määritelty tavallisen kotitalouskuluttajan maksama vero- ja maksutaso. Tämä määritelmää voi ihan aiheestakin kritisoida, mutta tämän selvityksen aiheena onkin nimenomaan verrata täsmälleen samanlaisella menetelmällä eri maiden verotukia.

Esimerkiksi kuvissa näkyvä Ruotsin naapurimaita korkeampi tukitaso johtuu naapureita selvästi korkeammasta kotitalouksien sähköverosta. Saksa on kuitenkin aivan omassa luokassaan, eli siellä teollisuuden verotuet ovat valtavan suuria. Saksan verotuet ovat itse asiassa niin suuria, että suurimmassa osassa Eurooppaa ne veisivät kokonaishinnan jo huomattavasti negatiivisiksi. Näin ollen voikin todeta, että jos verotukien suuruus on energiapolitiikan moderniuden mittari, Saksa tekee vähintään koko Euroopan taantumuksellisinta energiapolitiikkaa. Missään muussa maassa energiaintensiivinen teollisuus ei nauti yhtä suuria alennuksia sähkön veroista ja maksuista. Blogin alussa mainituissa Eurostatin tilastoissa nämä eivät kuitenkaan näy, koska verohelpotukset koostuvat monista erilaisilla ehdoilla ansaittavista osista, ja noissa tilastoissa kuvattavan teollisuuden ei ilmeisesti oleteta pääsevän alennusten piiriin.

Ainakin minä pidän tätä merkkinä siitä, että uusiutuvan energian lisäämisinnostaan huolimatta Saksa selvästi haluaa suojella myös perinteisten, savupiipputeollisuudeksikin haukuttujen, toimialojensa kilpailukykyä, ja keskeisenä keinona ovat siellä erittäin mittavat energiaverojen alennukset. Niihin verrattuna omat ja lähinaapureidemme verotuet ovat varsin rajallisia.

Toinen tapa esittää asiaa näkyy kuvassa 4, joka kertoo hyvin suuren teollisuusyrityksen maksamasta sähkön kokonaishinnasta. Nämä luvut ovat jonkin verran aikaisempia lukuja tulkinnanvaraisempia, koska sähkön kokonaishinnan osana oleviin siirtomaksuihin sisältyy vaikeasti arvioitavia komponentteja. Esimerkiksi Suomessa laitoksen sijaintipaikalla kantaverkossa ei ole maksujen kannalta merkitystä, mutta Ruotsissa sijainniksi on oletettu maksujen määrittämistä varten Tukholma, Norjassa Oslo ja Saksassa Tennetin verkkoalue, joka kattaa suuren osan läntistä ja eteläistä Saksaa.

Huomattavaa on myös, että Saksassa ja Norjassa suurteollisuus saa merkittäviä alennuksia myös kantaverkon siirtomaksuista, jos käyttö täyttää tiettyjä ehtoja. Erityisen kiinnostavaa on, että Saksassa hyvin vakaa kulutus saa runsaat siirtomaksualennukset, vaikka samaan aikaan Saksassa pyritään ajamaan perusvoimaa eli jatkuvasti päällä olevan sähkön tuotantoa (ydin- ja hiilivoima) alas. Kuvan 4 luvut voidaan yleistää muillekin energiaintensiivisille toimialoille kuin Saksassa osin verotonta sähköä käyttävään terästeollisuuteen, jolloin Saksan verotuet pienentyvät, mutta muutos on vain noin 1 €/MWh. Muissa maissa muutoksia ei juuri tapahdu. Saksassa myös useita muita teollisia prosesseja kuin teräksen valmistus on kokonaan vapautettu sähköveroista, mutta muissa maissa tällaista suosimista ei harrasteta.

Kuva 4. Suuren terästeollisuusyrityksen maksama sähkön hinta (kulutus 1 TWh/vuosi, huipputeho 125 MW) ja sen nauttimat verotuet eri maissa. Suurin ero maiden välille syntyy itse sähköenergian hinnasta, sillä sähköenergian hinta on Suomessa vertailumaita korkeampi. Myös kantaverkkosiirto on Suomessa muita maita kalliimpaa. Perustuu omiin laskelmiin.

Toisaalta taas kuvassa 5 näkyy hyvin, että pienemmälle teollisuudelle Suomi on sähkön hinnan kannalta selvästi Saksaa parempi sijoituspaikka, sillä pienteollisuus joutuu Saksassa mittavista verotuista huolimatta maksamaan melko paljon uusiutuvan energian tukimaksuja.  Ruotsissa ja Norjassa hinnat puolestaan jäävät jonkin verran Suomen hintojen alapuolelle alhaisemman sähkön hinnan, mutta myös alemman sähköveron vuoksi. Ruotsi ja Norja nimittäin käyttävät teollisuuden hyvin alhaista sähköveroa (noin 0,5 €/MWh) jo varsin pienelle teollisuudelle, kun Suomessa vastaava teollisuus maksaa sähköstään 7 €/MWh veroa. Saksassa teollisuuden maksama sähkövero vaihtelee huomattavasti enemmän, sillä se riippuu muun muassa yrityksen maksamista eläkemaksuista. Sikäläisen sähköveron helpotuksia voi arvioida itse tällä laskurilla.

Suomen sähköverojärjestelmää voikin Ruotsiin ja Norjaan nähden arvostella siitä, että se suosii enemmän suuria kuin pieniä yrityksiä. Sekä energiaintensiivisten yritysten veronpalautus että mahdollisesti tulossa oleva päästökauppakompensaatio kohdistuvat nimittäin ennen kaikkea suurille yrityksille. En ole mitenkään vakuuttunut, että tämä on järkevää. Toisaalta taas Saksassa ero pienen ja suuren yrityksen maksaman sähkön hinnan välillä on vielä paljon suurempi kuin meillä.


Kuva 5. Pienehkön teollisuusyrityksen (kulutus 10 000 MWh/vuosi, huipputeho 2 MW, 20 kV siirto maan pääkaupungissa) maksama sähkön kokonaishinta. Perustuu omiin laskelmiin.

Mielenkiintoisen tarkastelukulman tarjoaa myös tukien luokittelu erilaisiin ryhmiin, kuten kuvassa 6 on tehty. Varsinaisen sähköveron alennus on suurin Ruotsissa, koska siellä kuluttajien sähkövero on korkein. Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa muiden vapautusten osuus onkin varsin pieni. Suomessahan ei ole mitään erillistä uusiutuvan energian tukimaksua, ja sähköveron tuotto on moninkertainen tukisummiiin nähden, joten näin ollen mitään tukimaksuvapautuksia ei ole. Ruotsissa ja Norjassa energiaintensiivinen teollisuus on vapautettu maiden sähkösertifikaattijärjestelmästä, jolla tuetaan uusiutuvan sähkön, käytännössä lähinnä tuuli- ja vesivoiman lisäämistä. Tuon edun arvo on nykyisellä elcertin hinnalla noin 3,5 €/MWh, sillä pienkuluttajat maksavat suunnilleen tuon tukisumman jokaista ostamaansa megawattituntia kohden.

Kuva 6 tarjoaa myös mielenkiintoisen näkökulman kohuttuun päästökauppakompensaatioon, jota teollisuus on pitänyt varsin tärkeänä, tässä EK jo aikaa sitten ja uudempi kannanotto Metsäteollisuudelta. Yhteenvetona voidaan todeta, että Norja ja modernin energiapolitiikan maineella ratsastava Saksa maksavat päästökauppakompensaatiota EU:n salliman maksimimäärän, Suomi suunnittelee maksavansa puolet siitä ja Ruotsi ei käytä tukea ollenkaan. Kun katsoo kompensaation suuruutta nykyisillä hyvin alhaisilla päästöhinnoilla (Suomi 1 €/MWh, Saksa ja Norja noin 2,5 €/MWh) ja suhteuttaa sen muihin tukiin, on vaikea uskoa, että kompensaatiolla olisi merkittävää vaikutusta minkään maan teollisuuden kilpailukykyyn. Kuvaan 4 vertaamalla voidaan myös todeta, että kompensaatio ei läheskään riitä painamaan Suomen sähkön hintoja vertailumaiden tasolle, joten tuotakaan ongelmaa se ei ratkaise.

Kuva 6. Erilaisten verotukien ja maksuvapautusten suhde toisiinsa eri maissa suurelle teollisuusyritykselle (kulutus 1 TWh/vuosi). Päästökauppakompensaation suuruus on laskettu sähkön kulutukseen perustuvalla kaavalla, jotta se ei olisi toimialariippuvainen. Päästöoikeuden hinnaksi oletettu 5,8 €/tCO2, joka on tuore markkinanoteeraus vuoden 2017 päästöfutuurille. Perustuu julkisiin lähteisiin.

 Jos päästöoikeuden hinta olisi edes yli 10 €/tCO2 tai vaikkapa huippulukemiensa tuntumassa eli noin 30 €/MWh, päästökauppakompensaatio olisi tietysti suurempi ja vaikuttavampi, ja sillä voisikin olla jotain merkitystä kilpailukyvyn kannalta. Tuossa tilanteessa ymmärtäisin tarpeen hyvin ja siinä mielessä kompensaatiojärjestelmän valmistelua voi pitää mielekkäänä. Nykyisellä päästöhinnalla lienee kuitenkin huomattavasti järkevämpää ohjata tuo muihin verotukiin nähden vähäinen 40 miljoonan euron summa muuhun käyttöön, mitä Suomen hallitus jo tiettävästi pohtiikin. Jos tuo summa jaetaan teollisuudelle 1 €/MWh sähkön hinta-alennuksena, sillä ei pelasteta Suomessa ainuttakaan tehdasta, mutta jos se sen sijaan kohdistetaan perusteltuina innovaatiotukina, vaikutus voi olla pitkällä aikavälillä merkittävä.

Hieman piikikkäästi voisi myös todeta, että Olkiluoto 3:n valmistuminen laskee teollisuuden maksamaa sähkön hintaa enemmän kuin päästökauppakompensaatio nykyisillä päästöhinnoilla, ja ilman tuota myöhästymistä sähkön hintamme olisivat jo vuosia olleet lähellä Ruotsin sähkön markkinahintoja. Suomalainen teollisuus on  nimittäin ollut keskeisesti vaikuttamassa siihen, että Suomessa on satsattu runsaasti uuteen ydinvoimaan, ja tämän selvityksen vertailumaissa on puolestaan keskitytty uusiutuvan energian lisäämiseen. Se on ollut kiistatta nopeampaa kuin uuden ydinvoiman rakentaminen, joten tässä mielessä suomalainen teollisuuden maksama vertailumaita korkeampi sähköenergian hinta on myös sen omaa syytä. Moneen muuhun maahan nähden teollisuussähkö on silti Suomessa yhä melko edullista, joten mitenkään toivoton tilanne ei ole.

Lopuksi


Toivon, että tämä kirjoitus ja sen tausta-aineistona oleva excel-pohja avaavat Suomen ja kilpailijamaiden energiaverojärjestelmiä tukineen mahdollisimman monelle lukijalle. Aivan yksinkertaista tämä ei ole, koska maiden järjestelmissä on merkittäviä eroja. Ainakin oman näkemykseni mukaan Suomen järjestelmä on näiden maiden parhaasta päästä yksinkertaisuutensa puolesta, kun taas Saksan verojen ja tukien järjestelmä vaikuttaa melkoiselta viidakolta. Saksassa osa tuista valuu jopa fossiilisähkölle, sillä Saksassa maksetaan tukia uudelle hiiltä ja kaasua käyttävälle sähkön ja lämmön yhteistuotannolle (KWK-Abgabe), kun taas Suomessa ja Ruotsissa molempia verotetaan melko raskaasti.

Myös saksalaisen verkkoyhtiön kuluttajahinnoittelu tuntuu kovin ihmeelliseltä eri maksujen kokoelmalta vastaaviin pohjoismaisten yrityksien hinnastoihin nähden. Saksassa jopa merkittävä osa asiakkaista on yhä kulutusprofiililaskutuksen piirissä, joka ainakin täältä aikaa sitten etäluettaviin sähkömittareihin siirtyneestä Suomesta katsottuna vaikuttaa aivan muinaisen ajan toiminnalta. Jostain syystä näitä puolia Saksan sähköjärjestelmästä tuodaan kovin harvoin esiin julkisessa keskustelussa.

Toisaalta kirjoituksen pitäisi myös herättää kritiikkiä Eurostatin tilastoja kohtaan. Melko yksinkertaisen selvitykseni jälkeen olen täysin vakuuttunut siitä, että Eurostatin luvut kuvaavat Saksan osalta erittäin huonosti energiaintensiivisen teollisuuden sähkön hintaa. Metsäteollisuus taitaa siis sittenkin olla osin oikeassa kritisoidessaan Suomen energiakustannuksia tämän uutisen lopussa. Tosin rehellistä olisi myös todeta, että saksalainen pienkuluttaja maksaa samaan aikaan erittäin korkeaa sähkön hintaa, osin siksi, että teollisuuden energiakustannukset on siellä saatu pidettyä alhaalla vapauttamalla ne veroista ja uusiutuvan energian tukimaksuista lähes kokonaan. Minä en usko, että suomalaiset kuluttajat olisivat valmiita vastaavaan, eikä se mielestäni olisi oikeudenmukaistakaan.

Tämä huomioiden en mitenkään voi yhtyä siihen kritiikkiin, että Suomen verojen ja tukien järjestelmä olisi jotenkin erityisen vanhanaikainen. Se myös muistuttaa voimakkaasti naapurimaidemme järjestelmiä, ja Ruotsin energiajärjestelmää pidetään laajalti puhtaana ja edistyksellisenä. Siitä olen kuitenkin esimerkiksi Osmo Soininvaaran kanssa samaa mieltä, että nykyinen vakiosuuruinen sähkövero on aikansa elänyt, ja järjestelmää olisi aika muuttaa.

Pohjoismaisessa sähköjärjestelmässä on yhä useammin hetkiä, kun puhdasta, päästötöntä tai hyvin vähäpäästöistä sähköä on tarjolla jopa yli tarpeen. On järjetöntä, että jäykkä sähköverojärjestelmä estää sähkön käytön esimerkiksi kaukolämmön tuotantoon näissä tilanteissa. Tällöin sähkövero toimii myös ympäristön kannalta haitallisella tavalla, sillä moni kaupunki tuottaa korvaavan kaukolämmön esimerkiksi hiilellä tai turpeella, ja näin tuotettu kaukolämpö on puhtaan sähkön ylitarjontahetkillä saastuttavampaa kuin sähköllä tuotettu kaukolämpö olisi.

Toinen johtopäätökseni on se, että Suomen energiaintensiivisen teollisuuden sähkön käytön verotuet eivät ole keskeisiin kilpailijamaihin verrattuna liian suuria ja niiden merkittävällä karsimisella voisi näin ollen olla merkittäviä haitallisia vaikutuksia. Kun teollisuus saa jo nyt selvästi halvempaa sähköä kilpailijamaissa, esimerkiksi VATTin tutkimuksessaan arvostelema energiaintensiivisen teollisuuden veronalennus ja teollisuuden alempi sähköverokanta lienevät ainakin toistaiseksi tarpeellisia. Jos edes EU-maiden kesken saataisiin aikaan sopimus, jossa näitä tukia päätettäisiin vähentää yhdessä, muutos voisi toimia paremmin, mutta tällaista sopimusta lienee vaikea saada aikaiseksi.

Jos ympäristöministeriön raportissa mainittuja ympäristölle haitallisia tukia kuitenkin halutaan vähentää, näiden lukujen perusteella ja kansainvälinen kilpailutilanne huomioiden lienee parempi aloittaa esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden verotukien vähentämisestä kuin sähkön käytön verotukien vähentämisestä. Esimerkiksi bensiinin hinta on Suomessa jo monen Euroopan maan hintojen alapuolella alhaisempien verojen vuoksi, eikä diesel-polttoaineen alhaista verokantaa tunneta kaikkialla.

Myös työmatkakuluja tuetaan Suomessa melko avokätisesti, ja tämäkin lisää nykyisellä autokannalla fossiilisten polttoaineiden käyttöä. Pelkästään dieselin alempi vero ja työmatkakuluvähennys muodostavat tuon ympäristölle haitallisia tukia käsittelevän raportin mukaan vuodessa yli miljardin euron verotuen. Silti tämänkin verotuen osalta voitaneen arvioida, että tukien poistamisella on myös taloudelliset haittansa, eikä tätä ole syytä tehdä ilman perusteellista selvitystä.

Pitkällä tähtäimellä fossiilisista polttoaineista on nimittäin joka tapauksessa päästävä eroon, mutta sähköä voidaan käyttää jopa nykyistä enemmän, kunhan huolehdimme, että se tuotetaan puhtaasti. Suomella on tähän erinomaiset edellytykset.
 
Kaikki tässä kirjoituksessa esitetyt itse tehdyt kuvaajat on tehty excel-pohjalla, jonka olen julkaissut. Tehdyt oletukset on tehty näkyviksi ja useita arvoja voi myös muuttaa, jotta saa kuvan siitä, miten eri tekijät muuttuvat esimerkiksi yrityksen kulutuksen tai päästöoikeuden hinnan muuttuessa. Jos havaitsette luvuissa virheitä, pyydän ystävällisesti ottamaan yhteyttä, niin teen tarvittavat korjaukset.

Sähkön hinta ja verotuet: tausta-aineisto

Teollisuussähkön hintaa ja teollisuuden sähkön käytön saamia verotukia käsittelevän kirjoituksen tausta-aineistoon voi tutustua alla olevan linkin takaa. Havaituista virheistä pyydän ilmoittamaan kommenteissa tai muilla tavoin mahdollisimman nopeasti.

http://rikumerikoski.net/Riku/sahkovero.xlsx